»Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, palvelijasi kuulee!.. Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnön avulla on turhaan koettanut ratkaista, vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän…»
Hänen onnistui hyvin täyttää käsky: kirjoita. Hänen kirjansa ovat täynnä ylevää ja jaloa henkeä, joka on tunkeutunut miljooniin sydämiin herättäen siellä siunausrikkaita ajatuksia, ajatuksia, jotka meitä lapsina viehättävät, jotka kehottavat meitä täysi-ikäisinä työhön isänmaan hyväksi.
Kiitokseksi siitä, mitä hän on kansalleen antanut, pystytettiin hänelle muistopatsas Vaasaan keväällä 1915.
YRJÖ SAKARI YRJÖ-KOSKINFN.
Se mies, jolla oli tämä meille suomalaisille niin tuttu ja muistettava nimi, oli huomattavin kaikista niistä miehistä, jotka Johan Vilhelm Snellmanin rinnalla ja hänen työnsä jatkajina ovat tehneet työtä suomalaisen kansallisuusaatteen hyväksi. Tälle aatteelle hän omisti koko pitkän elämänsä kaikki voimat. Hän rakensi ja toteutti sen, minkä Snellman suunnitteli ja pani alulle. Ja hän, jos joku, sai tämän aatteen edestä seisoa tulessa ja kestää vastustajain ankarimmat iskut ja vihanpurkaukset.
Paljon yhtäläisyyttä on näiden molempien miesten elämänjuoksullakin. Yrjö-Koskinenkin oli syntyisin Pohjanmaalta ja vanhaa pappissukua. Tuli maisteriksi ja tohtoriksi sekä oppikoulun opettajaksi, kuten Snellmankin, samoin yliopiston opettajaksi ja lopulta myös senaattoriksi, arvokkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan toimeen, mihin Suomen mies voi yhteiskunnassamme yletä. Mutta kun Snellman senaattorina joutui virkansa puolesta taloudellisten ja raha-asiain johtoon, sai Yrjö-Koskinen senaattorina johtaakseen maamme koululaitoksen kehitystä. Molemmille näille miehille on yhteistä vielä sekin, että heiltä riitti aikaa ja harrastusta varsinaisten virkatointensa ohella mitä moninaisimmille aloille kansallisen kehityksen hyväksi, eikä ainoastaan valtiollisella alalla, vaan myös kansan pohjakerrosten aineellisen vaurastumisen kohottamiseksi. Sen he tekivät pääasiassa vaikuttavien sanomalehtikirjoitusten kautta, mutta myös valtiopäivä- ja hallitusmiehinä. Yrjö-Koskinen oli 24 vuotta nuorempi kuin Snellman. Hän syntyi nimittäin 1830, jouluk. 10 p. Vaasassa, jossa isä, tohtori Georg Jakob Forsman, oli silloin oppikoulun opettajana, vaikka 15 vuotta myöhemmin tuli Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Isän kaimaksi ristittiin tämä esikoinen, Georg Zachariakseksi, ja virallisena sukunimenään hän kantoi tuota laajaa ja maassamme niin arvossapidettyä Forsman-nimeä aina vuoteen 1882, jolloin aateloituna otti sukunimekseen sen nimen, jolla hän jo 20-vuotiaasta oli merkinnyt kaikki kirjansa ja kirjoituksensa (paria virallista väitöskirjaa lukematta) ja jolla nimellä puolen vuosisadan aikana oli Suomen suomalaiselle väestölle rakas ja omainen kaiku, ja jonka rinnalla virallinen Forsman-nimi oli joutunut yleisön tajunnassa miltei tuntemattomaksi, nimen Yrjö-Koskinen. [Suuressa nimenmuutossa, joka Snellmanin satavuotispäivän kunniaksi 12 p. toukok. 1906 pantiin toimeen, ottivat muut Forsman-sukuiset suomalaiseksi nimekseen Koskimies.]
Yrjö-Koskisella oli rikkaat luonnonlahjat. Tämän synnynnäisen lahjakkuuden rinnalla oli hänessä jo nuoresta pitäen huomattavissa tavattoman suuri tarmo ja työkyky sekä pyrkimys käyttää lahjansa ja voimansa aatteellisten rientojen palvelukseen. Kun näihin ominaisuuksiin vielä liittyi perinpohjaisuus kaikissa töissä ja toimissa sekä ihailtava horjumattomuus ja sitkeys suurten päämäärien tavoittelemisessa, tuli hänestä todella mies, jota Suomen kansa silloin erityisemmin tarvitsi ja jota ilman ehkä vieläkin monet niistä saavutuksista, joista suomenkielinen kansa viime vuosisadan loppupuoliskolla sai iloita, olisivat jääneet saavuttamatta.
Se herätyshuuto suomalaisen kansallistunteen ja suomenkielen kohottamiseksi, minkä Snellman niin valtavasti oli Suomen sivistyneiden korviin kajahuttanut, löysi nuoressa Yrjö-Koskisessa voimakkaan vastakaiun. Hän ymmärsi heti Snellmanin aatteiden suuren, isänmaallisen merkityksen. Ja se Snellmanin vaatimus, että Suomen sivistyneen säädyn tuli muuttua kieleltään suomalaiseksi, oli Yrjö-Koskiselle niin selvä ja velvoittava, että hän heti päätti sen omalta kohdaltaan toteuttaa. Vaikka hän oli kasvanut ruotsinkielisessä kodissa eikä osannut suomenkieltä, käsitti hän pyhäksi velvollisuudekseen sitä opetella ja sillä kielellä vastedeskin isänmaataan ja kansaansa palvella. Tällaisen päätöksen toteuttamiseen tarvittiin todella Yrjö-Koskisen lujaluontoisuutta, tarmoa ja sitkeyttä, sillä siinä ei kysytty ainoastaan hyvää kykyä vaikean kielen oppimiseen, vaan vielä enemmän kaikkien niiden perinnäistapojen ja katsantokantojen polkemista, jotka sivistyneessä säätyluokassamme siihen aikaan suomen- ja ruotsinkieleen nähden vallitsivat. Mutta Yrjö-Koskinen ei ollut tällöin yleisen tavan ja ennakkoluulon orja, enemmän kuin muulloinkaan, milloin hänen oli totuuden ja vakaumuksensa puolesta taisteltava. Ja hän onnistui niin hyvin, että hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan kirjoitti suomenkielellä kirjan nimeltä Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, jonka kirjoittamisessa siis kotiseutuharrastus ja hänen vastainen tutkimusalansa, isänmaan historia, olivat yhdistyneinä suomenkielen harrastukseen. Pohjalainen osakunta palkitsi tämän 20-vuotiaan nuorukaisen kirjan, ja se päätettiin julaista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran »Suomi»-sarjassa. Mutta juuri samana vuonna, 1850, oli julaistu asetus, että suomenkielellä ei saisi julaista muuta kuin hengellisiä ja taloudellisia kirjoja, eikä tämä kirja kuulunut kumpaankaan. Se pitää siis kääntää ruotsiksi, sanoivat kaikki. »Ei, sitä ei käännetä miksikään siitä mikä se on», sanoi tekijä vääjäämättömänä, ja kaikkien ihmeeksi se ilmestyi kuin ilmestyikin toisena vuonna (1852) suomeksi Pietarista saadun luvan nojalla, ollen siten ensimäinen julkaisu, joka rikkoi tuon halpamielisesti suomalaisen kirjallisuuden tukahuttamiseksi julkaistun asetuksen. Tästä sai Yrjö-Koskinen sen suuriarvoisen kokemuksen, että virkavaltaa vastaan suomen kielen hyväksi taistellessa ei saa vaatimuksistaan tinkiä vähääkään. Ja niin alkoivat Yrjö-Koskinen ja monet muut harjoittaa tämän kiellon ylitsekäymistä yhtenään, kunnes asetuksen toimeenpanijain täytyi se luonnottomana ja vääränä peräyttää.
Yrjö-Koskisesta tuli sitten historian tohtori suomeksi kirjoitetulla väitöskirjalla ja opettaja samassa Vaasan lukiossa, jossa itse oli käynyt. Samaan aikaan meni hän naimisiin Hämeenkyrön nimismiehen tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa. Ja uuden parin kodissa tuli kun tulikin perhekieleksi suomi, vaikka kummankin oma äidinkieli oli ollut ruotsi. Tämä siihen aikaan ennen kuulumaton tapaus lennätti nuoren tohtori Forsmanin, »sen Yrjö-Koskisen, joka suomalaisia kirjoja kirjoittaa», nimen kuuluksi maan sivistyneitten perheitten keskuudessa, joissa siitä lausuttiin arvosteluja puoleen ja toiseen. Mutta seurauksena oli, että vähitellen jotkut muutkin perheet alkoivat seurata esimerkkiä.
Samanlaista horjumatonta uskollisuutta periaatettaan kohtaan osoitti Yrjö-Koskinen siinä, että hän myöhemmin, jo yliopiston professorina Helsingissä ollessaan, lähetti vanhimman poikansa, sen aikuisten huonojen liikeneuvojen vallitessa, Jyväskylään saakka lukioon, koska se oli ainoa oppikoulu koko maassa, missä suomeksi opetettiin, eikä hän tahtonut käyttää ruotsinkielisiä oppikouluja, vaikka niitä olisi Helsingissä ollut useampiakin. Tätä esimerkkiä sitten monet muutkin noudattivat.