Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta, hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.
Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän, puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e. Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.
Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.
Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557 Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin, pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen omat sanansa:
»Kylle se cwle Somen kielen, ioca ymmerdä Caikein mielen.»
Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi, varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi- että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).
Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta. Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e. Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme. Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä, jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman, pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä. Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa, tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua ajatuksemme, tunteemme ilmaista.
Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja perustus laskettiin Agricolan työn kautta.
Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.