Kun Juhana Gezelius vanhempi tuli piispaksi, käytti hän kansan kurissa pitämiseksi samoja keinoja kuin edeltäjänsäkin. Mutta kansan opettamiseen käytetyt keinot olivat hänen mielestään riittämättömiä. Hän näki selvästi, että kehittyäkseen kansa tarvitsi muutakin kuin ulkoa opittuja kristinopin alkeita ja rangaistuksia tai estämistä erilaisista hairahduksista. Kansan sivistystä täytyi nostaa. Sitävarten täytyi kansa saada lukutaitoiseksi. Sille tuli saada kouluja. Oli käytettävä kaikki keinot, oli saatava kaikki mahdolliset voimat sivistystyöhön. Mutta vaikka sellaisia keinoja ja voimia näytti olevan vähän, sai piispa näkyviä tuloksia aikaan. Ja kun hänen työtään tuli jatkamaan hänen poikansa, ja kun he siten samoja päämääriä tavotellen saivat ohjata Suomen sivistyselämää yli puolen vuosisadan, ehdittiin vähilläkin voimilla saada suurta aikaan. Piispat olivat tarmokkaita miehiä. Missä vain tilaisuutta oli, siellä he tarttuivat asioihin käsiksi ja veivät ne toivomaansa suuntaan.
Mitä keinoja sitten piispoilla oli käytettävänään kansan lukutaitoa ja sivistystä kohottaakseen?
Lukkarinkoulu.
Miksi ei laitettu kansakouluja, sanotte. Kyllä Gezelius niitä olisi laittanut, mutta ei ollut päteviä opettajia. Eikä maassa ollut ainoatakaan seminaaria, joka olisi niitä voinut valmistaa. Kuitenkin piispa ryhtyi puuhaamaan kouluja, vaikka niitä ei voitu ajatella samallaisiksi kuin meidän kansakoulumme nyt ovat, ei niin monipuolisella ohjelmalla toimiviksi. Etupäässä sisäluku, suotuisissa tapauksissa myös kirjoitus ja laskento, siinä aineet, joita piti opetettaman suunnitelluissa kouluissa. Mutta mistä ottaa opettajat tällaisiinkaan kouluihin?
Joka seurakunnassa oli lukkari. Ne olivat kouluttamattomia miehiä. Heidän joukossaan oli vielä sellaisiakin, jotka eivät edes osanneet lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Enemmistö heistä lienee kuitenkin ollut kirjantaitoista väkeä. Nyt määrättiin, ettei lukkariksi saanut valita kirjantaitamatonta henkilöä. Ja lukkarit saivat tehtäväkseen lasten opettamisen. Näin saatiin ainakin yksi koulu joka pitäjään, sillä kaikkien seurakuntien lukkarit tulisivat jonkun ajan kuluttua olemaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja siis pystyviä jotenkuten muitakin opettamaan.
Luonnollisesti lukkarinkouluun eivät voineet tulla pitäjän kaikki lapset. Ne eivät olisi mahtuneet mihinkään. Lähinnä lukkaria olevista taloista voivat tulla useimmat, mutta kaukaisemmista kylistä tulivat vain teräväpäisimmät lukkarin luo. Opittuaan siellä lukemaan voivat he sitten kotikylissään opettaa toisia lapsia. Tällä tavalla oli kaikilla halukkailla mahdollista oppia lukemisen suuri taito.
Pitäjät siihen aikaan olivat suuria. Kun kaukaisimmilta perukoilta oli vaikea kustantaa lukkarin kouluun muutamiakaan, käskettiin lukkari pitämään koulua eri puolilla pitäjää. Koulujen tullessa näin kiertäviksi ne eivät voineet toimia kauan samoilla paikoilla. Kirjoituksen ja laskennon opetus jäi sangen vähään, jos siihen laisinkaan ehdittiin huomiota kiinnittää. Mutta lukemaan opittiin ja se oli pääasia. Lukkarien lisäksi käytettiin opettajina entisiä ylioppilaita, teinejä y.m. lukutaitoisia henkilöitä.
Katkismussaarnat.
Gezeliukset saattoivat papitkin suoranaiseen työhön kansan opettamiseksi. Kirkoissa määrättiin pidettäväksi n.s. katkismussaarnoja, jollaisia jonkun verran vieläkin pidetään. Niissä seurakuntalaisille selitettiin kristinopin alkeita ja niiden yhteydessä tutkittiin, mitä tuloksia koulussa ja kotona lukemalla oli saatu. Kuulusteluun tuli jokaisen seurakuntalaisen vuoroon tulla.
Monin verroin tehokkaammaksi lukutaidon edistäjäksi tulivat