"Täytyy olla kova laiskuuteen nähden."
"Olenko minä laiska!" huokasi Olli-poika närkästyneenä, "minä en suo itselleni lepoa missään."
"Niin, se on juuri pahin laiskuus, se," sanoi nainen, "sillä sinä pakenet ajattelemista! Joka kerta kuin Herra laski kätensä sinun päällesi ja sai sinua seisahtumaan, olit sinä kuin riivattu. Muistatkos, kuinka panit vastaan, kun Isonkylän Lauri selkäsi katkaisi ja sinä makasit täällä monta viikkoa ja taistelit elämän ja kuoleman välillä? Rauhoittuiko mielesi silloin? Kannoitko ristiäsi, Olli? — Et, sinä viskasit sen luotasi ja otit sen taas, niinkuin tauti teki sinun kanssasi. — Ja miten silloin kävi kun polveasi alkoi pakoittaa puukonpistosta, jonka sait Bolstad Örenin tykönä kahdeksan vuotta takaperin, oliko laitasi silloin parempi? Ei, se ei ollut parempi…"
"Jos sinä olisit ollut minulle uskollinen, Kari!" vonkui mies, ja tällä kertaa tuntui kuin se olisi tullut syvemmältä.
"Milloin minä sitten sinun hylkäsin?" kysyi nainen ankarasti.
Olli-poika käyristyi kokoon soppeen, jossa hän istui, ja näytti melkein siltä kuin hän ei olisi voinut tehdä itseänsä kyllin pieneksi naisen rinnalla; sillä vaikka hän kyllä väitti vastaan, osoitti hänen käytöksensä kuitenkin arkamaisuutta, joka todisti että nainen puhui totta.
"Niin, ihmisten silmissä kyllä siltä näytti," jatkoi nainen hetken kuluttua, "mutta Jumalan silmissä en ole milloinkaan sinua hyljännyt."
"Kenties se vielä voi muuttua," kuiskasi mies nöyrästi.
"Se ei ikinä muutu," huokasi nainen ja itki hiljaa.
"Etkö itse sanonut sinä päivänä, kun erosimme: 'Kun vaan oikein tahtoo, niin kyllä onnistuu'… ja nyt minä tahdon," huudahti mies ja ojensi itseänsä.