"Pitäähän tytön itse saada määrätä sitä," sanoi Niilo ja jäi rauhallisesti seisomaan, molemmat kädet taskuissa, keskelle laattiaa.
"Kenties sinäkin häntä tahdot!" sanoi Lauri, ja alkoi uudelleen nauraa.
"Onhan minulla sama oikeus kuin Aamundilla."
"Tytön täytyy siis päättää asia," sanoi Lauri, ja hän nojasi kyynäspäilleen ja katsoa tirkisti heihin.
"Jumala minua auttakoon!" huokasi tyttö ja itki ääneen. "Minä en tahdo kumpaakaan heistä."
"Et kumpaakaan heistä?" ärjäsi Lauri ja nousi polvilleen sängyssä.
"Oletkos hullu, tyttö? Puoli Lukne-taloa on parhaimman talon vertainen
koko seudussa… Pelkäätkö häntä, Niilo? — Tartu kiinni vaan, sinä
Aamund, sinä otit aina isomman vaskirahan ennen!"
Aamund ei tarvinnut monta sellaista sanaa. Hän astui askeleen tyttöä kohti, ja hänen kasvonsa hohtivat, sillä hän tiesi olevansa voimallisempi. Mutta samassa Niilo astui väliin ja eroitti heidät toisistaan.
"Minun pitää myöskin olla muassa," sanoi hän tyynesti.
"Työnnä hän luotasi," huusi Lauri, "sillä minä huomaan että Aagot sinua tahtoo."
"En, minä en suinkaan huoli Aamundista enkä Niilosta!" huudahti tyttö ja vetäysi oven nurkkaan. "Minä pidän toisesta niinkuin toisestakin. Olen vaan ajatellut että he ovat veljiäni… Jumala minua lohduttakoon, minulla ei ole isää eikä äitiä!"