Speranskin tytär oli aikasemmin perinyt Welikopole nimisen tilan, 9 virstan päässä vanhasta Nowgorodista, siis ei kaukana Pietarista. Sinne pyysi Speranski saada käydä asumaan, ja niin luja oli hänen toivonsa siitä, että hallitsija suostuisi hänen pyyntöönsä, että hän jo nyt antoi anoppinsa ja tyttärensä Permistä muuttaa sinne. Elisabet Speranski vei mukanaan keisarille osotetun kirjoituksen, ja hänen huolellisuutensa kautta se vältti Speranskin vihollisten valppauden sekä tuli suorastaan keisarin omaan käteen.
Keisari Aleksanterilla oli kuitenkin yhä etuluulonsa entistä suosikkiaan vastaan eikä hän lännessä jatkuvan sodan vuoksi voinut kiinnittää huomiotaan Speranskin oloihin. Vuosi 1813 ja talvi 1813-1814 kuluivat ilman että mihinkään toimenpiteeseen ryhdyttiin, jonka tähden Speranski kirjeessä heinäkuun 9 (21) piitä 1814 uudestaan kääntyi hallitsijan puoleen, jolle hän. toivotti onnea loistavan menestyksen ja äsken tehdyn kunniakkaan rauhan vuoksi; samalla johdatti hän muistoon edellisen kirjoituksensa ja uudisti siinä tekemänsä pyynnön, "lujalla luottamuksella", kuten hän lausui, "Teidän oikeudentuntoonne ja Teidän lempeään sydämmeenne". Olot olivat nyt suotuisammat kuin ennen, eikä myöntyvän vastauksen saaminen viipynyt. Kirjeessä elok. 31 (syysk. 12) p:ltä 1814 ilmoitti hänelle poliisiministeri, nyttemmin ei hänen vanha vihamiehensä Balashow, vaan kreivi Wjasmitinow, että keisari oli suostunut hänen toivomukseensa saada muuttaa Welikopoleen. Hän jätti sitten 19 (31) p. syyskuuta 1814 Permin, jonka asukkaat, jotka olivat oppineet pitämään häntä arvossa, eronhetkellä monin tavoin osottivat hänelle osanottoa ja ystävyyttä. Hän luuli saaneensa persoonallisen vapautensa takasin, mutta niin ei ollut asian laita. Hän oli yhä poliisin valvonnan alaisena, ja poliisiministeri antoi samalla salaisen käskyn Nowgorodin kuvernementin sotapäällikölle aika ajoittain lähettää hänelle Speranskin tietämättä tietoja hänen oloistaan ja henkilöistä, joitten kanssa hän seurusteli.
Speranskin ystävät odottivat, että hänen oleskeluaan pääkaupungin lähellä olevassa Welikopolessa kestäisi vaan lyhyt aika, jota seuraisi täydellinen keisarin suosion saavuttaminen, mutta he erehtyivät. Hänen täytyi viettää kaksi vuotta pienellä maatilalla, missä hän tosin saattoi järjestää elämänsä mielensä mukaan, mutta oli ilman toimintaa, jolla olisi jotain merkitystä. Hän hoiti tilaa, mutta se ei ollut niin suuri, että hänen aikansa ajan pitkään olisi siihen mennyt. Alaisiansa palvelijoita ja talonpoikia kohtaan hän oli lempeä isä ja hyväntekijä. Vielä kolmekymmentä vuotta jälkeenpäin m.m. kerrottiin Welikopolessa, että hän, jos hän tapasi jonkun työmiehen paljaan maan päällä makaamassa, kokosi heiniä läheltä, jotka hän varovasti pani nukkuvan pään alle, ettei tämä kylmettyisi. Alati kehoitti hän alaisiansa viettämään kristillistä ja raitista elämää. Welikopolessa päätti hän myöskin tyttärensä kasvatuksen, joka suureksi osaksi oli tapahtunut opettavaisen keskustelun muodossa. Muun aikansa hän käytti tieteelliseen tutkimiseen, oppi heprean kielen ja harjoitti tieteellistä kirjailemista, jonka tarkotus ei ollut suuremman yleisön hyödyttäminen, vaan pikemmin hänen omain ajatustensa selvittäminen tärkeissä asioissa. On olemassa suuri joukko hänen Welikopolessa kirjoittamiaan tutkimuksia tai suunnitelmia lakitieteen, filosofian tai teologian alalta, viime mainitut osaksi mystillisiä suunnaltaan. Niillä ei ole itsenäistä arvoa, mutta ne todistavat kuitenkin hänen suurta lahjakkaisuuttaan ja monipuolista sielunelämäänsä sekä että hänestä, jos hänen elämänsä olisi kääntynyt toiselle suunnalle, olisi voinut tulla huomattava tiedemies.
Jonkun kerran lausui Speranski toivomuksen saada elää ja kuolla Welikopolessa, mutta itse asiassa hän toivoi asemansa muuttumista. Ulospäin suunnatun toiminnan kaipuu kävi yhä voimakkaammaksi. Hän ei ollut muutoin saanutkaan täydellistä hyvitystä eikä ollut uudelleen päässyt niitten joukkoon, jotka palvelivat isänmaata. Vuonna 1816 hän ryhtyi uusiin toimenpiteihin saattaakseen häntä kohdanneen epäsuosion seuraukset tehottomiksi. Heinäkuussa 1816 keisarille kirjoitetussa kirjeessä pyysi hän pyytämällä, että keisari oikeudentuntonsa ja lempeytensä nimessä vihdoinkin ratkaisisi asian. Tämän kirjeen lähetti hän keisarille sotaministerin, nyttemmin muita mahtavamman, mutta luonteeltaan ja mielipiteiltään hänestä kokonaan eriävän Araktshejewin kautta, jonka välitystä hän pyysi. Kohteliain, mutta kuitenkin miehekkäin ja vakavin sanoin huomautti hän tälle että yleisen mielipiteen mukaan hän oli todistettu tai oli häntä ainakin epäilty kavaltajaksi keisaria vastaan ja että ainoastaan keisarin armo oli suojellut häntä tuomiosta ja sitä seuraavasta kuolemanrangaistuksesta. Neljä vuotta oli hänen asemansa ollut sellainen, mikä tuntui sitä katkerammalta, jota kauemmin sitä kesti. Hän ei halunnut sääliä, kun oikeus oli kysymyksessä. Joko olisi komissiooni asetettava asiata tuomitsemaan, tai olisi hän muitta mutkitta asetettava virkaan, aivan kuin ei mitään moitittavaa olisi tapahtunut. Hän pyysi että Araktshejew, keisarin oikeamielisyyden ja jalouden arvon vuoksi, käyttäisi vaikutustaan asian selville saattamiseksi. Speranskille kunniakas piirre esitettäköön vielä tästä kirjeestä. "Minä en tiedä", sanoo hän, "missä määrin ja millä perusteilla minun kohtaloni ja Magnitskin ovat yhdistetyt; mutta jos sellainen yhteys on olemassa, voipi T. Ylh. helposti havaita, etten saata enkä saa toivoa mitään itselleni, toivomatta ja rukoilematta samaa hänellekin". Hän ei tahtonut saada oikeutta samalla pelastamatta onnettomuutensa toveria, jonka kanssa hänellä muutoin ei ollut mitään yhteyttä. — Araktshejew oli 1812 ollut Speranskin vastustajia, minkä vuoksi Speranskin menettely oli kylläkin nöyryyttävä, mutta hänen oli nyt ilo saada hyvitys, vaikka ei aivan täydellinen muodoltaan.
Eräänä syyskuun iltana 1816 istui Welikopolen perhe teepöydän ääressä, kun sanansaattaja saapui mukanansa paketti Speranskille. Aavistaen, että paketin sisällyksen merkitys olisi ratkaiseva, avasi hän sen vapisevin käsin ja löysi siitä Araktshjejewin lähettämän kirjeen, jota seurasi johtavalle senaatille annetun näin kuuluvan keisarillisen käskyn jäljennös:
Ennen 1812 vuoden sotaa, kun olin lähtemäisilläni armeijaan, tuli tietooni asianhaaroja, jotka olivat niin tärkeitä, että ne saivat minut virasta erottamaan salaneuvos Speranskin ja todellisen valtioneuvoksen Magnitskin, toimenpide, johon jokaisena muuna aikana olisin ryhtynyt ainoastaan tarkan tutkimisen jälkeen, mikä silloisten olosuhteitten vallitessa kävi mahdottomaksi. Sen tähden käsken minä armossa, haluten antaa heille tilaisuutta uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua, että salaneuvos Speranskista on tuleva Pensan siviilikuvernööri ja valtioneuvos Magnitskista Woroneshin varakuvernööri.
Tämän käskykirjeen synnystä sisältää N.K. Schilderin ennen mainittu, Speranskia ja Magnitskia koskeva kirjoitus Russki Westnikin syyskuun vihossa 1890 seuraavan intressantin kertomuksen, joka sekin osaltaan kuvaa keisari Aleksanterin suhdetta Speranskiin:
Että keisari toiselta puolen tunsi omantunnonvaivoja, mutta toiselta puolen, hallitsijana, ei suoraan tahtonut tunnustaa erehdystään, näkyi, kun nyt (1816) oli kirjoitettava käsky Speranskin ja Magnitskin palaamisesta: sillä siinä oli niin monta estettä edessä, että valtiosihteeri Martjenko, joka käskettiin se kirjoittamaan, neljä kertaa lähetti sen keisarille korjattavaksi, ja Hänen Majesteettinsa oli joka kerralla siihen tyytymätön. Se johtui siitä, että keisari antoi ohjeensa epävarmassa muodossa, määräyksellä että käskyn tuli sisältää, että hänellä, kun hän määräsi virat Speranskille ja Magnitskille, oli tarkoitus valmistaa heille tilaisuutta tulla kuulluiksi, jolloin hän ilmaisi ajatuksen, että heidän täytyi olla syyllisiä, koskahan vaan syylliset voivat saada anteeksiannon, mutta tätä viimeksi mainittua ajatusta keisari ei tahtonut suoraan lausua. — Vihdoin, monenkertaisen korjauksen jälkeen, allekirjoitettiin yöllä tämä käsky, jonka epäselvyys ja kaksimielisyys todistaa, että sen kirjoittaja on ollut suuressa pulassa, mitä hän juuri tahtoi osottaa.
Jos Speranski olisi ollut sama mies kuin ennen, olisi hän luultavasti ollut vastaanottamatta paikkaa, joka antaisi hänelle tilaisuuden "uutteralla palveluksella täydellisesti puhdistautua". Mutta niin oli vastoinkäyminen hänet masentanut, että hän päinvastoin ilolla tervehti keisarin toimenpidettä. Olihan hän nyt täysin vapaa ja saanut aseman, jota ei voitu verrata entiseen, mutta joka kuitenkin antaisi hänelle tilaisuutta yleisön luottamuksen saavuttamiseen ja totuttaa sitä ajatukseen hänen vastaisesta käyttämisestään korkeammissa tehtävissä. Nimitys oli askel eteenpäin keisarillisen armon täydelliseksi jälleen saavuttamiseksi, mikä oli hänen pyrinnöittensä päämaali.
Speranskin elämällä tämän jälkeen ei ole sitä yleistä historiallista merkitystä eikä kärsimysten enentämää kiintoa kuin aikaisemmin. Hänen elämänsä on nyttemmin uutteran, hyödyllisen ja taitavan virkamiehen elämää, joka kuluu ilman silmäänpistäviä häiriöitä. Kerron verrattain lyhyvin piirtein hänen seuraavat elämänsä vaiheet.