Suomentaja.

I.

Mikael Speranskin lapsuuden aikaa ja aikaisempaa nuoruutta ympäröivissä ulkonaisissa olosuhteissa ei ollut mitään, mikä ennusti merkittävää tulevaisuutta. Hän syntyi 1 (12) p. tammikuuta 1772 Tserkutinon kylässä Moskowan itäpuolella olevassa Wladimirin kuvernementissa. Isä, Mikael Wasiljewits, oli vaatimaton kylänpappi, joka eleli köyhissä ulkonaisissa oloisia eikä ollut korkeampaa sivistystä itselleen hankkinut. Äiti oli yksinkertainen venäläinen kodin äiti, taloudenhoidossa uuttera ja harras uskonnon määräyksiä täyttämään, mutta ilman kaikkea käsitystä siitä mikä oli jokapäiväisen elämän vähäisiä oloja korkeammalla. Poika osotti kuitenkin jo aikaseen lahjoja, jotka sittemmin kohottaisivat häntä paljoa ylemmäksi alkuperäisten perhesuhteitten ahdasta piiriä. Hän oli miettiväinen, pysyi erillään muista lapsista, vältti heidän ajanviettojaan ja, opittuaan lukemaan, kulutti aikansa yksinomaan kirjojen lukemiseen. Mitä hän vaan sai käsiinsä, painettua tahi kirjoitettua, luki hän kummastuttavalla tiedonhalulla. Kenties juuri tämä aikaseen ilmaantunut lukuhalu sai isän lähettämään seitsenvuotiaan Mikaelin Wladimirin kaupungin hengelliseen seminaariin, missä hän muutamain läheisten sukulaisten johdolla ja turvissa sai tulevalle pappismiehelle tarpeelliset valmistavat tiedot. Siellä sai hän nimen Speranski, toivorikas (latinalaisesta sanasta "spero" = minä toivon), arvatenkin sen suuren lahjakkaisuuden tähden, jota hän osotti. Kouluolonsa viimeisinä aikoina hän oli seminaarin rehtorin, Eugeniuksen, jokapäiväisenä apulaisena, jonka kautta hän sai nauttia tämän sivistyneen miehen seuraa ja käyttää hänen ajan oloihin nähden rikasta kirjastoaan. Vielä myöhemmin, kun Speranski oli vaikuttava valtiomies ja Eugenius oli korotettu piispaksi, ilmaisi hän kirjeissä entiselle opettajalle harrasta kiitollisuutta.

Vaikka Speranski oli seminaarin oppilaista etevin, ei kukaan vielä voinut aavistaa että hänen uransa tulisi muuksi kuin tavallisen pappismiehen, kun tapahtui seikka, joka suuntasi hänen elämänsä toisaalle ja avasi hänelle uusia uria. Wladimirin seminaari muutettiin vuonna 1788 lähellä olevaan Susdalin kaupunkiin, missä se yhdistettiin kahteen muuhun samallaiseen laitokseen; mutta tuskin oli Speranski siirtynyt Susdalin laajennettuun hengelliseen kouluun kun samana vuonna keisarillisella määräyksellä käskettiin että yliseminaari, Aleksanieri-Newskin seminaarin nimellä, perustettaisiin Pietariin ja että sinne muista seminaareista lähetettäisiin sellaisia oppilaita, joitten hyvä käytös, etevät tiedot ja lahjat antoivat toiveita siitä että heistä voi kehittää opettajia yliluokilla. Susdalissa ei ollut epäilystäkään siitä että ensi sijassa Speranski valittaisiin uuteen, korkeampaan oppilaitokseen. Hänen perusteelliset tietonsa ja jo ilmaantuva kykynsä lausua ajatuksensa kauniisti ja pontevasti oikeuttivat hänet siihen. Tammikuussa 1790 hän kahden toverin seurassa lähetettiin Pietariin, missä hän uuden seminaarin oppilaana sitä huolettomammin voi antautua opinnoita jatkamaan, kuin valtio kustansi hänen elatuksensa.

Samoin kuin ennemmin kotiseudulla tuli nuoren Mikaelin nopea käsityskyky ja ihmeellinen edistys seminaarissakin huomatuksi. Matematiikka oli siihen aikaan hänen lempiaineensa, mutta myöskin kaunopuheliaisuutta, filosofiaa ja kieliä hän menestyksellä harrasti. Kun hän joskus esiintyi hengellisenä puhujana, sai hänen äänensä soinnukas kaiku ja kielen mestarillinen käyttäminen kuulijat vastustamattomasti innostuksiin. Pietarin ja Nowgorodin metropolikin Gabrielin mielestä, joka oli häntä kuunnellut, olivat hänen ominaisuutensa niin huomattavat, että hän päätti kiinnittää hänet opettajaksi seminaariin, ja tämän suojelijan toimenpiteestä nimitettiin kaksikymmenvuotias Speranski 1792 matematiikan, fysiikan ja kaunopuheliaisuuden opettajaksi yliseminaariin. "Korkeasti kunnioitettava Gabriel", sanoi Speranski sittemmin, "rakasti minua suuresti ja käski minun sen vuoksi opettaa muita, kun itse vielä tarvitsin oppia". Hän osotti kuitenkin niin suurta taipumusta tähän toimeen, että hän pian yhä yleni seminaarissa. Jo 1795 nimitettiin hän filosofian opettajaksi ja seminaarin prefektiksi ja viimemainittu toimi antoi hänen hoitoonsa seminaarin kurinpitojohdannon. Köyhä papinpoika Tserkutinosta oli hyvällä käytöksellä, ahkeruudella ja lahjakkaisuudella saavuttanut aseman, joka tosin ei antanut hänelle varsin suuria tuloja, mutta kuitenkin turvasi hänelle tarpeellisen elannon, hyödyllisen toiminnan ja vastaisen kehityksen tilaisuuden. Tältä ajalta on tallella muutamia Speranskin oppineita tutkimuksia, joita ei painettu, mutta jotka todistavat suurta teräväjärkisyyttä ja ajatuksenvoimaa. Huomattavin on kirjoitus nimeltä "Korkeamman kaunopuheliaisuuden sääntöjä", joissa, kuten Speranskin elämäkerran tutkija ja kirjoittaja vapaaherra Korff lausuu, ilmaantuu laaja ja tarkka kirjallisuuden sekä klassillisen muinaisuuden kirjailijain tunteminen ja itsenäinen käsitys, joka ei tyydy noudattamaan vallitsevaa näkökantaa.

Aleksanterin-seminaarin prefektinä oli Speranski yhä kirkollisen ylihallinnon alainen; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin hän siirtyi toiselle toiminta-alalle ja astui virkamiesuralle Venäjän maalliseen hallintoon. Muutamat satunnaiset seikat tulivat hänelle siinä avuksi. Ruhtinas Aleksei Kurakin, jolla keisarinna Katariina II:n hallituksen lopulla oli korkea asema Venäjän valtiovarain hallinnossa, tarvitsi sihteeriä ja silloin eräs Speranskin ystävä Ivanov huomautti hänelle Speranskista. Koetteeksi kutsuttiin nuori Speranski kerran k:lo 8 illalla ruhtinaan luo, joka pyysi hänen kirjoittamaan kahdeksantoista kirjettä eri henkilöille, jolloin Kurakin noin tunnin ajan suullisesti ilmaisi mitä joka kirjeessä olisi lausuttava. Speranski jäi, peläten menettävänsä aikaa palaamalla etäiseen seminaariin, yöksi lähellä asuvan Ivanovin luo ja laati siellä kohta nuo kahdeksantoista kirjettä, niin että ne k:lo 6 seuraavana aamuna olivat ruhtinas Kurakinin pöydällä. Ruhtinas ei ensin tahtonut uskoa silmiään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kirjeet luettuaan ja huomattuaan kuinka mainiosti ne oli kirjoitettu. Hän suuteli Speranskia ja otti hänet palvelukseensa. Speranski muutti metropoliitta Gabrielin suostumuksella Kurakinin luo, mutta vastaiseksi hän kuitenkin samalla vielä toimi seminaarinkin opettajana.

Niinkin mahtavan miehen kuin ruhtinas Kurakinin yksityissihteerillä ei ollut mitään etevää asemaa ei virkamiesmaailmassa eikä seuraelämässä, mutta se paikka, jonka Speranski siten oli saavuttanut, tuli kuitenkin alkukohdaksi, josta hän hellittämättömästi pyrki yhä laajempaan vaikutukseen Venäjän siviilihallinnossa. Hän saavutti nyt sen tiedon Venäjän olevista oloista, joka hänelle oli välttämätön, ja ruhtinas Kurakinin suosion avulla tuli hänen helpommaksi voittaa ensimmäiset vaikeudet. Näinä aikoina oppi hän myöskin ranskaa, jota kieltä hän sittemmin helposti käytti sekä puheessa että kirjoituksessa. Keisarinna Katariina II:n kuoltua, vuonna 1796, oli ruhtinas Aleksei Kurakin keisari Paavalin hallituksen alussa Venäjän vaikuttavin henkilö. Hän nimitettiin pääprokuraattoriksi ja sellaisena oli hänen hoidossaan valtakunnanhallinnon kaikki tärkeät asiat ja muutoinkin keisari osotti hänelle monin tavoin suosiotaan. Tämän mahtavan miehen kehoituksesta Speranski nyt päätti ratkaisevasti ottaa askeleen siihen suuntaan, johon hän jo ennen oli kääntynyt, nimittäin siirtyä kirkon palveluksesta maalliseen toimeen. Hän jätti metropoliitta Gabrielille eronhakemuspyynnön toimestaan Aleksanterin-seminaarissa, johon pyyntöön jonkun viivytyksen jälkeen eikä ilman tyytymättömyyttä metropoliitan puolelta suostuttiin. Joulukuun 24 päivänä (vanhaa lukua) 1796 Speranski sai eronsa hengellisestä seminaarista ja 12 (24) p. tammikuuta sai hän vakinaisen toimen valtionvirassa virkamiehenä ruhtinas Kurakinin johdon alaisessa pääprokuraattorinkansliassa, nimineuvoksen arvolla.

Speranskin elämän ensimmäinen ajanjakso oli siten päättynyt. Nuorena, kunnianhimoisena ja täynnä oman voiman luottamusta alkoi hän nyt tehdä työtä saavuttaakseen vaikuttavan aseman Venäjän julkisessa elämässä. Hänen toiveensa kasvoivat sitä enemmän kuin hän yleni tavattoman nopeasti. Tuskin oli puoltakaan vuotta kulunut, niin hän jo oli kolleegineuvos ja tärkeässä toimessa pääprokuraattorinkanslian ekspeditöörinä.

Jos syystä voi sanoa että se suosio, jota Kurakin osotti Speranskille, vaikutti tähän menestykseen, sai Speranski kuitenkin kohta tilaisuuden näyttää että hänen kykynsä ilman yksityistä hyväntahtoisuuttakin voi päästä vaikuttamaan. Ruhtinas Kurakin sai pian kokea kuinka haihtuva oli keisari Paavalin suosio. Hän sai eronsa 1798 ja hänen jälkeensä oli vielä kahdella suosikilla keisari Paavalin lyhyenä hallitusaikana pääprokuraattorin virka. Mutta kaikki nämä pitivät Speranskin ja osottivat hänelle jatkuvaa ystävyyttä. Erityisesti tärkeää oli hänelle, että hän joulukuussa 1799 ylennettiin valtioneuvokseksi, jonka ohella hän, pysymällä entisessä virassaan, nimitettiin kansliatirehtööriksi siihen komissiooniin, jonka oli varustaminen pääkaupunki Pietari elintarpeilla. Hänen tulonsa lisääntyivät siten melkoisesti, jota paitsi hän saavutti itsenäisen toiminta-alan. Komissioonia pidettiin niin tärkeänä, että sen toimet vahvistettiin keisarin välittömällä päätöksellä, ja puheenjohto oli annettu perintöruhtinaalle Aleksanterille, jonka edessä nuori virkamies siten ensiksi sai tilaisuuden esiintyä. Vielä Paavali keisarin hallituksen viimeisenä vuonna palkittiin häntä kunnianosotuksilla ja palkanylennyksillä. Hänen tavaton virkamieskykynsä oli yleisesti tunnustettu; mutta kadehtijoita ei puuttunut, joitten mielestä hänen saamansa suosionosotukset olivat väärät. Kreivi Pahlen, joka oli elintarvekomissioonin varapuheenjohtaja, vastasi eräälle tyytymättömyytensä ilmaisijalle: "koettakaahan olla sellainen kotka kuin hän on, ja teidän käy kuin hänenkin".

Ennen kuin käymme edemmäksi, on meidän pysähtyminen hänen yksityistä elämäänsä ja kotiolojaan kuvataksemme. Lyhytaikainen onni rakastetun puolison sivulla, mutta sitä seuraava onnettomuus, suru ja yksinäisyys — siinä lyhyesti mitä meillä siitä on kerrottavaa. Eräässä iltamassa muutaman ystävänsä luona hän tutustui seitsentoistavuotiaaseen englantilaiseen naiseen nimeltä Elisabet Stiven, jonka kauneus ja sulo häneen vaikutti vastustamattomasti. Hän kertoi sittemmin tästä ensimmäisestä kohtauksesta näin: Minusta tuntui että kauneus minuun nyt ensi kerran elämässäni teki vaikutuksen. Tyttö puhui vieressä istuvan rouvasihmisen kanssa englannin kieltä,[1] ja hänen ihmeellisen soinnukas äänensä täydensi sen vaikutuksen, jonka hänen ulkonainen olentonsa oli minuun tehnyt. Minä ajattelin, että ainoastaan jalo mieli voi synnyttää sellaisia ääniä, ja sanoisi hän vaan sanankin minun osaamallani kielellä, täytyisi rakastettavasta olennosta tulla puolisoni. En koskaan elämässäni ollut sellaisessa jännityksessä ja levottomuudessa kohtaloni tietämisestä, kunnes tyttö punastuen vastasi kysymykseen, jonka joku seurassa teki ranskan kielellä, myöskin ranskaksi, tosin huomattavalla englantilaisella ääntämistavalla, mutta oikein ja vapaasti. Siitä hetkestä oli kohtaloni ratkaistu ja tuntematta tytön asemaa ja olosuhteita tahi edes hänen nimeänsä, kihlasin minä heti hänet ajatuksissani. Sitten sain kyselemällä tietää kenen salaisesti olin morsiamekseni tehnyt ja myöskin ettei hänellä ollut mitään omaisuutta; oli siis välttämätöntä ensin miettiä mitä mahdollisuuksia tulevaisuuden varalta meillä saattoi olla ja millä keinoin tulla toimeen. Esitytin itseni äidille, minun onnistui voittaa tyttären suosio ja vuoden kuluttua, kun meillä mielestäni oli kyllin yhdessä elääksemme, tuli minusta onnellisin puoliso. — Häät vietettiin 3 (15) p. marraskuuta 1798.