Speranskin nuori onni oli rajaton. Puolisot vuokrasivat itselleen pienen asunnon ja järjestivät olonsa siinä yksinkertaisesti, mutta miellyttävästi. Speranski koetti valmistaa vaimolleen kaikellaista hauskaa mukavuutta jokapäiväisessä elämässä, mutta vaimo piti parempana järjestää kotiolot varsin vaatimattomalle kannalle. Kun muutamia läheisiä ystäviä oli kutsuttuna sunnuntaipäivällisille, valmisti nuori emäntä itse englantilaisen tavan mukaan parhaimman herkun: putingin. Tyttären syntyminen enensi kodin onnea. Mutta varsin lyhyeksi se tuli. Elisabet Speranskia oli kauan rasittanut rintatauti, joka tyttären syntymisen jälkeen huomaamatta pääsi yhä suurempaan valtaan, ilman että kuitenkaan hän itse tahi hänen miehensä aavistivat kuinka vaarallinen hänen tilansa oli. Ankara kohtaus lopetti 11 kuukautisen avioliiton jälkeen hänen elämänsä. Speranski oli, kun hän heitti henkensä, ulkona kaupungilla virka-asioissa, ja ainoastaan eräs ystävätär, rouva Weikardt, oli hänen apunaan hänen viimeisessä taistelussaan. Kun Speranski palasi kotia, löysi hän hänet kuolleena, ja niin odottamaton oli isku hänelle, ettei hän voinut sitä vastustaa. Hän jätti tyttären päänalukselle kirjeen, jossa hän äidin mukaan antoi lapselle nimen Elisabet sekä lisäsi muutaman rivin rouva Weikardtille pyynnöllä ettei häntä mistään etsittäisi — ja sitten hän katosi. Seuraavana päivänä ilmestyi hän tukka tahnuisena ja kasvot muuttuneina asuntoonsa, suuteli vainajata ja katosi uudelleen. Siten teki hän useita kertoja niin kauan kuin vainajaa ei oltu haudattu. Hautajaisiin hän ei saapunut eikä hän niitten jälkeen enää palannut kotia eikä häntä nähty virastossa eikä ystäväin luona. Muutamain viikkojen kuluttua hän vihdoin löydettiin kaukaa eräältä Newan saarelta, kokonaan surunsa murtamana. Kirje, jonka hän pakopaikastaan kirjoitti läheiselle ystävälleen, todistaa sekin hänen kokonaan masentunutta mielialaansa. "Ei edes aikakaan", lausutaan siinä, "tuo minulle lohdutusta. Kolmas viikko on kulumassa siitä kuin viimeksi nukuin, ja suruni kasvaa päivä päivältä, mitä enemmän käsitän asemani hirmuisuuden. Turhaan koetan palata järkiini; järki on minut jättänyt; mielikuvituksen haaveet vaan antavat ajatuksilleni työtä". "Tyttäreni kautta ainoastaan", niin kirjoittaa hän eräässä seuraavassa kirjeessä, "olen nyt maallisiin oloihin sidottu", ja huolenpito tyttärestä ja tämän kasvatuksesta olivat siitä ajasta hänen rakkaimpana toimenaan. Kun tytär kasvoi ja varttui, palkitsi tämä jollakin tavoin sen kotionnen, joka häneltä oli kadonnut.
Aika parantaa katkerimmatkin haavat, ja maalliset puuhat, joita ei kukaan voi välttää, puolestansa edesauttoivat mielen virkistymistä ja vuodattivat siihen unhotuksen parantavaa voidetta. Me emme huomaa, että se onnettomuus, joka hävitti Speranskin kotionnen, pitemmäksi aikaa olisi vähentänyt hänen työvoimaansa ja kykyään täyttää asemansa vaatimuksia. Anopistaan, jonka nimi kuten hänen tyttärensä ja tyttärentyttärenkin, oli Elisabet, sai hän kotinsa hoitajan, ja kärsivällisesti alistui hän pienen tyttärensä tähden anopin oikkuihin ja kummalliseen luonteeseen. Muutamat läheiset ystävät, joitten kanssa Speranski seurusteli aivan tuttavallisesti, liittyivät yksinkertaiseen kotipiiriin. Niitten joukossa oli nuori virkamies nimeltä Tsejer, joka sittemmin pysyi hänelle uskollisena kaikissa elämän vaiheissa. Hän muutti näinä aikoina Speranskin luo hänen auttajanaan ja juoksevain asiain sihteerinä.
Keisari Paavalin kuoltua 12 (24) p. maaliskuuta 1801 ja hänen poikansa Aleksanteri I:n valtaistuimelle noustua alkaa tärkeitten parannusten aika Venäjän julkisessa elämässä. Nuori keisari innokkaasti ajatteli suunnitelmia kansansa vastaiseksi onneksi ja turvaksi ja tarvitsi neuvonantajia, jotka voivat auttaa häntä hänen yrityksissään. Asiain niin ollen saattoi mies, jolla oli Speranskin tarkka silmä ja suuri työkyky, helposti tehdä itsensä huomatuksi, eikä itse asiassa monta vuotta kulunutkaan, ennen kuin hän Aleksanteri I:n ministereistä oli se, jonka vaikutus oli mahtavin ja luottamus suurin. Esitän tässä lyhyesti ne asianhaarat, jotka saivat hänen uransa tähän suuntaan käymään.
Keisari Aleksanterin etevin neuvonantaja ja suosiminen oli aluksi Dmitri Torshtinski; mutta tämä, joka huomasi oman kykynsä riittämättömäksi niihin tehtäviin, jotka hänelle annettiin, tarvitsi sivulleen teräväpäisen ja taitavakynäisen miehen, joka kykenisi laatimaan ne kertomukset, jotka olisivat hallitsijalle esitettävät. Hänelle mainittiin Speranski siihen sopivana, ja seuraus oli että tälle jo viikko Aleksanterin valtaistuimelle nousemisesta uskottiin uusia tehtäviä. Maaliskuun 19 (31) p. 1801 annetussa keisarillisessa käskyssä lausutaan: "Kaikkein armollisimmin käskemme me valtioneuvos Speranskin olemaan salaneuvoksemme Torshtinskin luona niitten tehtäväin toimeenpanemista varten, jotka luottamuksemme on hänelle uskonut, valtiosihteerinämme ja vuotuisena palkkana 2,000 ruplaa kabinetistamme; sen ohella tulee hänelle pääkaupungin elintarvekomissioonin kansliapäällikkönä 2,000 ruplan vuotuinen palkka, joka lankee hänelle eläkkeenä hänen kuolemaansa saakka". Muutama kuukausi sen jälkeen hän sai todellisen valtioneuvoksen arvonimen. Hänen varsinaisena tehtävänään oli niitten manifestien ja asetusten laatiminen, joita runsaasti ilmaantui tämän hallituksen alussa, ja oli hänellä nyt hyvä tilaisuus laajentaa virkamieskokemustaan, tutustua tärkeimpiin seikkoihin, jotka koskivat valtakunnanhallituksen järjestämistä, sekä oppia tuntemaan Venäjän silloisia valtiomiehiä. Johtavan aseman sai hän kuitenkin vasta keisarillisten ministeristöjen uudestaan muodostuksen kautta, joka tapahtui syyskuussa 1801, jolloin entiset korkeimmat virkakunnat, n.s. kolleegiot, jotka olivat olleet olemassa Pietari suuren ajoilta saakka, poistettiin ja hallinnon eri haarat sen sijaan uskottiin ministereille, jotka saivat melkoisen vallan. Torshtinski, joka oli tätä muutosta vastustanut, otti kohta sen jälkeen eron, mutta yksi uusista ministereistä, Kotsjubei, joka nimitettiin sisäasiain ministeriksi, toimitti Speranskille tärkeän paikan uudessa hallintojärjestelmässä. Hän määrättiin näet 8 (20) p. syyskuuta sisäasiainministerin apulaiseksi.
Mainittu Kotsjubei oli Aleksanteri I:n hovin loistavia tähtiä, erittäin lahjakas, hyvin kasvatettu, olennoltaan miellyttävä ja puhdas tarkoituksissaan sekä rakasti hallitsijataan vilpittömästi, mutta häneltä puuttui käytännöllistä valtiomiehen kokemusta ja tietoja Venäjän oloista. Kolme muuta vaikuttavaa miestä, joita yleisö leikillisesti kutsui triumviraatiksi, jakoi vallan Kotsjubein kanssa: Nowosiltsow, joka oli kauan elänyt Englannissa ja tunsi hyvin Englannin hallintolaitokset, puolalainen ruhtinas Tsartoryski. jonka tarkoituksena oli Puolan elvyttäminen sen rappiotilasta, sekä ruhtinas Stroganow, hienosti sivistynyt mies, mutta jonka käytännöllinen kokemus oli vähäinen. Kaikki nämä uskoivat Ranskan vallankumouksen miesten tavoin, että vanhat muodot ja laitokset voi helposti sysätä syrjään ja kansan elämälle ja kehitykselle helposti avata uusia uria, kunhan vaan oikea ajatus oli keksitty. Speranski, joka alkoi valtiomiesuransa tässä piirissä, oli nerokkaisuudeltaan, työkyvyltään ja tahdonvoimaltaan heitä kaikkia etevämpi, mutta melkoisesti häneen kuitenkin vaikutti se käsityskanta, joka heidän keskuudessaan vallitsi. Hänkin katseli asioita nuorekkaan intoisuuden näkökannalta; hänkin, uusien parempien olojen luomisinnossa, piti liian vähäisinä niitä vastuksia, jotka olivat estämässä. Siinä oli, kuten kohta saamme nähdä, hänen voimansa, mutta myöskin hänen heikkoutensa.
Sisäasiainministerin apulaisena määrättiin Speranski sisäasiainministeristön toisen toimituskunnan päälliköksi, jonka oli valvominen valtakunnan sisällistä järjestystä, mutta itse asiassa tuli hänestä koko ministeristön johtava sielu. Sisäasiainministeristö oli uudestajärjestetyn hallintotyön pesäpaikka. Siellä kylvettiin uusien satojen siemenet; sieltä läksivät uudet aatteet, jotka eivät aina olleet täysin kypsät, mutta kuitenkin aikaansaivat uutta toimintaa ja lisää liikettä eri haaroilla. Kaikki uusien asetusten ehdotukset, jotka lähtivät tästä osastosta, olivat Speranskin tekoa, ja hänen laatimainsa mietinnöitten selvyys ja runsasaineisuus voitti kaiken, mitä siihen aikaan kirjoitettiin Venäjän virastoissa, vieläpä meidän päivinämmekin ne mainitaan mallikelpoisiksi. Lisättäköön, että sisäasiainministeristö ulosantoi virallisen lehden, joka sisälsi tiedonantoja hallintoasioista, mutta osaksi tieteellisiäkin kirjoituksia. Speranskin toimintaa sisäasiainministeristössä on kutsuttu hänen valtiomiesuransa kevääksi, toiveista ja orastavista voimista rikkaaksi, mutta joka vielä ei ollut omiansa tuottamaan kypsiä satoja.
Kotsjubei ja kolmimiehistön jäsenet, joitten käsityskantaa jotenkin suuressa määrässä oli määrännyt Englannin laitosten ihailu, eivät kauan nauttineet Aleksanteri I:n täyttä luottamusta. Napoleon I:n lakkaamattomain voittojen ja mahtavan neron vaikutuksen alaisena Venäjän hallitsija vähitellen vetäytyi pois meren voimakkaan valtijattaren yhteydestä ja alkoi sen sijaan lähestyä Ranskan vallankumouksen jättiläissankaria. Vuosina 1806 ja 1807 tapahtui tämä muutos, mikä täydellisenä ilmaantui heinäkuussa vuonna 1807 tapahtuneen Tilsitin rauhansopimuksen jälkeen, joka perusti läheisen ystävyysliiton Ranskan ja Venäjän hallitsijain kesken. Kun Pietarissa ennen oli ylistetty Englannin vapautta ja hallitsijan ja kansaneduskunnan yhdystoimintaan perustuvaa valtioelämää, siellä katsottiin nyt sitä lujuutta, jolla Napoleon oli koonnut Ranskan kaikki voimat käteensä, ensi sijassa mallikelpoiseksi. Speranski, joka perusteellisesti tunsi Ranskan kirjallisuuden, kielen ja olosuhteet, yhtyi hallitsijansa uuteen näkökantaan ja voitti sen kautta yhä suuremmassa määrässä hänen luottamuksensa, samalla kuin ne suosikit, jotka vielä muutama vuosi aikasemmin olivat olleet kaikkivaltiaat, vähitellen vetäytyivät syrjään.
Vuoden 1806 kuluessa esitti Speranski usein sisäasiainministeristön asioita keisarille Kotsjubein sijassa, jota monet kerrat sairaus siitä esti. Hänen oivallinen esityksensä, hänen kykynsä taitavasti ja oikein laatia annetut käskyt, se nopeus, millä hän aivan kuin lennossa tapasi ja arvasi joka sanan, herätti heti ensi alusta keisarin ihmettelyä. Kun keisari lokakuussa 1807 matkusti sotaväkeä tarkastamaan Witebskiin, otti hän Speranskin mukaansa, mikä tietysti sai aikaan vielä suuremman lähentymisen hallitsijan ja nuoren virkamiehen kesken. Vihdoin vapautettiin Speranski keisarillisella käskyllä 19:ltä (31:ltä) päivältä lokakuuta 1807 toimestaan sisäasiainministeristössä, "pysymällä", kuten sanat kuuluivat, "muissa valtiosihteerin tehtävissään". Tämä ei sisältänyt mitään vähempää kuin aseman Aleksanteri I:n persoonallisena sihteerinä, joka alati pääsi hallitsijan luo, keskusteli hänen kanssaan kaikista valtakunnan hallinnon tärkeistä asioista ja jolla siten oli ratkaiseva vaikutus tapahtumain kulkuun. Samalla saavutti hän tunnustusta kunniamerkkien ja rahapalkinnoitten muodossa. Hän oli saavuttanut nuoren kunnianhimonsa unelmat ja keisarin suosion elähyttämänä toivoi hän voivansa toteuttaa aikeensa isänmaansa vastaiseksi onneksi.
Syksyllä 1808 kohtasi Aleksanteri I:n Napoleonin Erfurtissa, mikä kohtaaminen suuressa määrin vahvisti ja lujitti Aleksanterin ihmettelyä Napoleonia ja Ranskan vallankumouksesta alkunsa saaneita valtiolaitoksia kohtaan. Uudistettu liitto Venäjän ja Ranskan välillä oli molempain hallitsijain yhdessäolon ulkonainen, näkyvä hedelmä. Speranski oli tässä tilaisuudessa Aleksanteri I:n mukana hänen seurueensa jäsenenä ja sanotaan hänen herättäneen Napoleonin erityistä huomiota. Mitään persoonallista lähentymistä Ranskan keisarin ja venäläisen valtiosihteerin kesken ei kuitenkaan tapahtunut; sitä vastoin tutustui Speranski muitten ranskalaisten valtiomiesten, ennen kaikkia kuuluisan Talleyrandin kanssa, joka antoi hänelle tietoja niistä suurista lainsäädäntötöistä, joita Napoleonin hallituksen aikana oli saatu Ranskassa tehdyksi. Erfurtin kohtaus vaikutti ratkaisevasti hänen tulevaan valtiomiestoimintaansa. Verrattuna Länsi-Euroopan ja varsinkin Ranskan laitoksiin näytti hänestä kaikki, mikä oli venäläistä, nyt huonolta; kaikki olisi säälittä uudistettava. Kerrotaan, että keisari Aleksanteri Erfurtin kohtauksen aikana kysyi valtiosihteeriltään: kuinka sinua ulkomaa miellyttää, johon tämä vastasi: meillä ovat ihmiset parempia, mutta täällä ovat laitokset paremmat; keisari lisäsi: se on minunkin ajatukseni; puhumme siitä lähemmin palattuamme. Onko tällaista keskustelua todella ollut, se voi olla epäilyksen alaista, mutta mainitut sanat kaikissa tapauksissa kuvaavat hyvin sitä näkökantaa, joka nyt oli keisarilla ja hänen neuvonantajallaan.
Erfurtin kohtauksen jälkeen keisari hartaasti ajatteli valtakunnan koko hallinnon uudestaan muodostamista; hän jätti Speranskille erityisiä ehdotuksia siinä tarkoituksessa ja neuvotteli usein myöhään yöhön hänen kanssaan siitä. Speranski puolestaan ryhtyi tähän uuteen työhön tulisen reformaattorin koko innolla, luottaen silmänsä terävyyteen ja laajoihin tietoihinsa. Hän valmisti laajan kirjallisen suunnitelman, melkein koko kirjan, valtakunnan laeista ja niiden soveltamisesta valtakunnan hallintoon, jonka tarkoituksena, kuten hän itse sanoi, oli "lakien lujalla perustuksella tukea hallitusvaltaa ja juuri sen kautta antaa sen toiminnalle enemmän arvoa ja todellista voimaa". Siihen liitti hän hallinnon kaikkien osien uudestaan muodostuksen ehdotuksen, hallitsijan kabinetista aina piirihallitukseen saakka. Jo lokakuussa 1809 oli koko teos valmiina keisarin pöydällä. Speranski oli työskennellyt tavattoman ripeästi eikä hänen neronsa kenties koskaan ollut osottanut niin suurta uutteruutta kuin tämän suuremmoisen reformisuunnitelman laadinnassa; mutta häneltä puuttui tarpeeksi kokemusta huomatakseen, että sellaista uudestaan muodostusta on vaikea panna toimeen todelliseksi ja pysyväiseksi hyödyksi, jolleivät mielet ole siihen hyvin valmistetut. Kansaa olisi ensin pitänyt kasvattaa siveellisesti, oikeudellisesti ja valtiollisesti, jotta se olisi voinut vastaan ottaa sitä hyvyyttä, mitä hallitsija ja hänen ministerinsä tahtoivat sille suoda. Tässä on kuitenkin muistettava, että Speranski ainoastaan täytti hallitsijansa käskyn. Ehdotuksen vapaamieliset ja laajat näkökannat ovatkin aina hänelle kunniaksi. Sen päätarkoituksena oli hallinnon vahvistaminen herättämällä suurempaa edesvastuun tunnetta kaikissa sen elimissä sekä saada aikaan yhdistystä hallitsevain ja kansan kesken, jonka toivomukset entistä enemmän voisivat päästä kuuluviin.