Me huomaamme, että Speranskin harrastukset suureksi osaksi tarkoittivat Venäjän virkamieslaitoksen ja oikeussuhteitten parantamista, joilla aloilla valtakunnan järjestys oli heikoin, mutta sitä tehdessään hän näki, että kaikki lait ja asetukset olivat turhat eivätkä vaikuttaisi mitään, jollei virkamieskunnan sivistystä parannettaisi. Hänen toimenpiteensä tässä suhteessa kuvaavat h£nen käsityskantaansa ja on niillä merkillinen sija hänen elämänhistoriassaan, koska ne kenties enemmän kuin mikään muu selittävät vihan kasvamisen häntä vastaan.

Hovivirkain omistaminen antoi aina Katariina II:n ajoilta korkean arvon ja sitä seuraavan ylenemisoikeuden virkamiesuralla. Aatelismies, jolla kenties jo kehdosta alkaen oli kamarijunkkarin tahi kamariherran arvonimi, kuului sen ohella arvoltaan kamarijunkkarina viidenteen, kamariherrana neljänteen luokkaan. Nuoret miehet vaikuttavista perheistä, jotka siten olivat vapautetut kaikesta tulevaisuutensa huolenpidosta, eivät useinkaan välittäneet vakavasta työstä, vaan antautuivat yksinomaan seuraelämän hommiin, ja jos he sittemmin päättivät todella ryhtyä virkaan, saivat he, vaikka olivat kokemattomia ja vailla virkamiessivistystä ja pintapuolisesti ranskalaiseen tapaan kasvatettuja, useinkin arvonsa tähden korkeimmat paikat alempiarvoisia syrjään sysäämällä ja hallinnon vahingoksi. Asetus 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809 teki lopun tästä väärinkäytöksestä, siinä kun näet velvoitettiin kamariherroja ja kamarijunkkareita, joilla ei ollut muita toimia, kahden kuukauden kuluessa hakemaan todellisia virkoja; vastaisuudessa mainitut hovivirat eivät tuottaisi mitään arvoluokkaa; vihdoin olisi jokaisen, joka tuli tuollaiseen hovivirkaan, samalla jatkaminen uraansa todellisessa valtionvirassa, virkaeron saamisen uhalla.

Tämä asetus herätti suurinta levottomuutta Venäjän hoviylimystössä, joka näki asemansa ja niin sanotut oikeutensa uhatuiksi. Näissä piireissä pidettiin nyt Speranskia vaarallisena miehenä, joka kansanvaltaisessa innossa pyrki hävittämään kaikki säätyerotukset ja sen kautta kukistamaan valtakunnan kaikki perustukset. Mutta Speranski ei siitä säikähtynyt, vaan jatkoi yhä samaan suuntaan. Arvoluokkalaitos oli Venäjän virkamieskunnassa kehittynyt varsin vahingolliseksi. Jokainen virkamies, joka, useinkin ilman valmistusta tahi edellä käypiä opinnoita, oli saanut toimen, saattoi määrättyjen vuosien kuluttua kohota korkeampaan arvoluokkaan, kunnes hän vihdoin saavutti valtioneuvoksen arvon. Sitä seurasi etuoikeus virkoja täytettäessä, niin että virkamies, jolta puuttui kaikki korkeampi sivistys, päästyänsä vissiin ikään saattoi tulla kysymykseen tärkeihin virkoihin nimitettäessä. Tämä arvoluokkalaitos oli liian syvään juurtunut ja oli liian läheisessä yhteydessä Venäjän yleisön tapojen kanssa, jotta sen olisi voinut kokonansa poistaa; se on olemassa jossakin määrin vielä tänäpäivänäkin. Mutta Speranski tahtoi kuitenkin ajoissa estää sen vaarallisia seurauksia ja antaa opinnoille ja tieteelliselle sivistykselle niille tulevan merkityksen virkamieslaitoksessa. Se saavutettiin asetuksella 9 (21) päivältä elokuuta 1809, jonka, samoin kuin edellä mainitun 3 (15) päivältä huhtikuuta 1809, vahvistivat Speranski ja keisari yksinään, kenelläkään muulla olematta mitään tietoa siitä. Siinä määrättiin, ettei kukaan vastaisuudessa saisi asessorin arvoa, vaikka hän olisikin palvellut määrätyt vuodet, jollei hän voisi näyttää todistusta jostakin Venäjän yliopistosta siitä, että hän menestyksellä oli suorittanut oppimäärän tahi tullut tutkinnossa hyväksytyksi. Samallainen yliopistotodistus vaadittaisiin myöskin valtioneuvoksen arvoon ylenemistä varten. Erityiset aineet, joista tietotodistukset olisivat näytettävät, lueteltiin asetuksessa. Tämä toimenpide herätti vielä katkerampaa huutoa sen alkuunpanijaa vastaan kuin aikaisempi asetus hovivirkamiesten ylentämisen ehdoista. Virkamiehet, jotka levossa olivat odottaneet tulevaa ylenemistään, huomasivat nyt olevansa pakoitetut opintoja harjoittamaan ja suorittamaan tutkinnoita yliopistoissa, mikä kaikille oli vaivalloista, monelle mahdotontakin. Speranski oli, niin sanottiin, parannusinnossaan riistänyt monelta perheeltä vastaisen toimeentulon mahdollisuuden. Sitä paitsi voitiin asetuksen eri kohtia vastaan tehdä perusteellisempiakin muistutuksia. Niillä tieteenhaaroilla, joista viranhakijan tuli näyttää yliopiston todistus, oli osittain vähäpätöinen merkitys hänen tulevalle virkatoiminnalleen; todellisuudessa osotettu kyky ja uutteruus oli asetuksessa otettu liian vähän huomioon, j.n.e. Mutta jos puutteellisuuksia voitiinkin löytää, on kuitenkin varma, että asetus elokuun 9 päivältä 1809 on suuri edistys Venäjän virkamieslaitoksen historiassa ja vaikutti kohottavasti maan koko sivistyneeseen yleisöön. Sen kautta heräsi ensi kerran harrastus asianmukaisen kasvatuksen antamiseksi nuorisolle nousevalle. Kaikki, joille se suinkin oli mahdollista, alkoivat harjoittaa opinnoita, niin että julkiset oppilaitokset pian eivät riittäneet nuorisotulvalle. Speranskin kukistumisen jälkeen myönnettiin monta poikkeusta 1809 vuoden asetuksesta, jonka voima sen kautta heikkoni, mutta suurin piirtein katsoen ovat sen hyvää tekevät vaikutukset ulettuneet meidän päiviimme saakka.

Venäjällä, niin kuin useimmissa valtioissa, missä sotalaitoksella on suuri merkitys, on valtiovarain hoidossa suuria vaikeuksia, ja vallankin oli Venäjän osan-otto Ranskan vallankumoussotiin tähän aikaan melkoisesti järkähyttänyt valtiolaitoksen taloudellista asemaa. Sillekin alalle ulettui Speranskin laaja toiminta ja siinäkin hänen terävä, läpitunkeva valtiomiessilmänsä pääsi vaikutukseen.

Jo valtakunnanneuvoston istunnoita avattaessa I (13) p. tammikuuta 1810, julkiluki keisari, kuten mainittiin, raha-asiallisen suunnitelman, jonka Speranski yhdessä muutamain muitten neuvonantajain kanssa oli valmistanut, jota seurasi manifesti helmikuun 2 (14) päivältä 1810, jossa lähemmin ilmaistiin ne perusteet, joita valtiovarain hoidossa vastaisuudessa noudatettaisiin. Ensi sijassa piti Speranskin mielestä kaiken salaperäisyyden valtiovarain hoidosta kadota, koska hän oli vakuutettu, että valtakunnan luotto vaan vahvistuisi, jos sen valtiovarain tila avonaisesti ja epäröimättä paljastettaisiin. Hän tunnusti sen vuoksi molemmissa mainituissa kirjoituksissa, että valtakunnan tulot pitkään aikaan eivät olleet riittäneet sen menoja täyttämään, että sen tähden paperirahaa, n.s. rupla-assignaatteja, oli pantu liikkeeseen niin suuria määriä, että valtio ei voinut lunastaa kaupassa olevia setelejä hopealla, ja että yleensä vaadittiin mitä suurimpia ponnistuksia valtion velkojain turvaamiseksi, velkain maksamiseksi ja kestävän tasapainon aikaansaamiseksi tulojen ja menojen välille. Pahan poistamisen keinoina mainittiin m.m. seuraavat toimenpiteet: että liikkeessä olevat paperiassignaatit tunnustettaisiin todelliseksi, valtiolaitoksen takaamaksi valtakunnanvelaksi; että uusia paperiassignaatteja ei annettaisi; että kotimainen laina otettaisiin; sekä että olemassa olevat verot korotettaisiin ja että uusi, aatelisesta omaisuudesta suoritettava, vero otettaisiin.

Nämä yleiset perusteet valtakunnan raha-asiain järjestämiseksi toimeenpantiin sitten useissa asetuksissa, jotka suureksi osaksi olivat Speranskin laatimat. Niissä hän m.m. kääntyi aivan oikealle tielle valtakunnan häiriöön joutuneitten rahakantaseikkain järjestämiseksi. Kun siihen saakka hopea, vaski ja paperiassignaatit oli tunnustettu valtakunnan yhtä oikeutetuiksi, voimassa oleviksi rahakantalajeiksi, tahtoi hän toimeenpanna yhtenäisen rahakantajärjestelmän, niin että ainoastaan hopearupla olisi laillinen maksun välikappale. Vaskiraha peruutettaisiin suurimmaksi osaksi, niin että liikkeeseen jäisi vaan vaskisia vaihtorahoja ja kaikki valtion suoritukset tapahtuisivat hopeassa. Mitä ulkomaiseen kauppaan tulee, joka kärsi Euroopassa vallitsevasta valtiollisesta levottomuudesta ja siitä että Venäjä Napoleonin toivon mukaan oli suostunut mannermaajärjestelmään, jonka kautta kaikki kauppa Englannin kanssa oli keskeytynyt, noudatti hän järjestelmää, jota nykyään ei kaikissa kohdin tunnustettaisi oikeaksi. Hän koetti nimittäin vähentää tuontia ulkomaalta kieltämällä ylellisyystavarain tuonnin ja korottamalla muitten tavarain tuonnin tulleja. Vientiä sitä vastoin suosittiin; kun vientiä pääasiallisesti välittivät ulkomaiset laivat, helpoitettiin niitten pääsyä Venäjän satamiin siten, että asianomaiset tullivirkamiehet eri satamissa saivat oikeuden tarkastaa niitten asiapapereja, kun se ennen oli riippunut keskushallituksesta. Ainoastaan erityisissä tapauksissa ryhtyisi keskushallitus vastaisuudessakin asiaan.

Laajat raha-asialliset parannukset vaativat pitkän ajan, ennen kuin ne voidaan täydellisesti panna toimeen ja ennen kuin niitten hedelmät tulevat näkyviin. Mutta sitä aikaa, jonka Speranski oli Venäjän sisähallituksen johtava mies, oli vaan 4-5 vuotta. Nämä vuodet olivat sitä paitsi täynnä sotaista levottomuutta, jonka tähden valtakunnan varat pääasiallisesti kuluivat sotavoiman ylläpitämiseen. Asiain niin ollen eivät hänen ponnistuksensa voineet viedä siihen päämaaliin, jota hän tarkoitti. Tällä alalla hän ei luonut mitään pysyvää, ja hänen kukistumisensa jälkeen luovuttiin pian niistä periaatteista, joille hän oli tahtonut perustaa Venäjän taloudellisen kukoistuksen. Mutta myöhempinä aikoina herätettiin eloon monta hänen aatteistaan, esim. rahaolojen järjestäminen yhtenäisen hopearahakannan perustukselle, ja hän valmisti siten vastaisia, pysyviä parannuksia.

Lukija huomaa, kuinka äärettömän laaja se työala oli, millä Speranski vaikutti. Samalla on lisäksi muistettava, että hän harvoin vähänkään tärkeänlaisia asioita jätti muille, vaan itse valmisti kaikki, niin että joukko mietinnöitä, ehdotuksia ja asetuksia tuli hänen kynästään, melkein ilman apua. Mutta vaikka hänellä siten oli kannettavana tavaton työtaakka valtakunnan sisähallituksen ensimmäisenä johtajana, oli hänellä aikaa ja voimaa toimia sellaisissakin asioissa, jotka olivat yleisen kehityksen sivussa, vaikkakin ne itsessään olivat tärkeitä. Hän oli jäsenenä komiteassa, jonka oli tehtävä ehdotus tulevain pappismiesten opetuslaitosten parantamiseksi ja pappien taloudellisen aseman kohottamiseksi; sitä paitsi oli hän hengellisiä kouluja varten vuonna 1808 asetetun komissioonin jäsen, ja kun hän edellisen uransa kautta oli tällä alalla hyvin perehtynyt, oli hänen vaikutuksensa siinä suuri. Hän oli kirjevaihdossa kreivi Nesselroden kanssa, joka silloin kuului Venäjän lähetystöön Pariisissa. Hän tutkiskeli Liivinmaan ja entisten Puolan maakuntain oloja. Että hänellä olisi ollut aikeita orjuuden lakkauttamiseksi Venäjällä, josta siellä täällä tavataan tiedon-antoja, se ei käy ilmi saatavina olevista lähteistä. Hänen huomionsa oli pikemmin kääntynyt hallinnollisiin ja valtiollisiin reformeihin kuin yhteiskunnallisiin parannuksiin. Häntä ei sen vuoksi myöskään voi verrata Preussin ministeriin v. Steiniin, kuten joskus on tapahtunut.

Tulemme pian tuntemaan syyt miksi Speranskin suunnitelmat murtuivat, ennen kuin niitten hedelmät saatiin korjatuiksi. Mutta sitä ennen on luotava silmäys hänen toimintaansa Suomen asioita järjestettäessä vuosina 1809-1812. Niistä monista toimista, joita hän hoiti, vaati Suomen asia varmaankin verrattain vähän hänen aikaansa ja huomiotansa, mutta se, mitä hän teki meidän maalle, oli pysyväisempää kuin suuri yritys Venäjän julkisen elämän johtamiseksi uusille urille.

Että Suomen kohtalo 1808 vuoden viimeisinä kuukausina kääntyi onnellisempaan suuntaan, kuin oli voinut odottaa, riippui ensi sijassa siitä, että Suomen miehet rohkeasti ja rehellisesti esittivät Aleksanteri I:lle Suomen kansan toivon saada uusissa oloissa säilyttää vanhan valtiojärjestyksen omine, entisten lakien perustukselle rakennettuine laitoksineen. Keisarin hyväntahtoinen ajatuskanta suosi odottamattomassa määrässä näitä harrastuksia. Vapaamielisenä ja ihmisrakkaana keisari Aleksanteri I tahtoi Suomelle antaa perustuslaillisen yhteiskuntajärjestyksen, kenties myöskin sen kautta saadakseen kokemusta perustuslaillisen vakiomuodon laadusta ja merkityksestä.