"Mhyh-hyy!… Yh-hyy!" huokailla kytysteli Mari itsekseen, kun puhe oli loppunut, kun kaikki vaikenivat ja oli kuin olisi oltu kaikki eri leiriä nyt. Vaitiolon yhä jatkuessa huokaili hän kuin yksin nuristen:
"Köyhille… köyhille ja vaivaisillehan se on Sana annettu ja niille se on taivaanvaltakunta varattu, eikä ynseille ja ylensyöjille ja ylenjuojille."
Ei hän sillä tarkoittanut Kustia, mutta Kustista tuntui, että se vihjailee ylen juomisella hänen juopottelevaa elämäänsä. Hän synkkeni, mutta malttoi mielensä ja painui kumarampaan.
"Ja niille köyhille hän siellä saarnasikin… Ei siellä yhtä ainoaa rikasta miestä koko kirkossa ollut", jatkoi äiti alistuvalla, sovittavalla äänellä.
"Olipas yksi!" pisti siihen Kusti ja kuin puraisemalla lopetti:
"Pappi!"
* * * * *
Syntyi pitkä äänettömyys. Kaikkien välillä tuntui olevan jotain, joka nyt jo lopullisesti jakoi ja erotti. Se oli jotain kuin uutta, outoa, selvästi käsittämätöntä. Vihdoin lopetti äänettömyyden Mari, joka ainaiseen tapaansa hiljaa nureksi:
"Kaikkihan tuo näkyy jo maailmassa muuttuvan ja olevan uutta… Niin jotta ei tässä enää meistä vanhoista ja häviävistä eläjiksi eikä minkään ymmärtäjiksi ole!"
Niin kyllä. Kustin tulo ja kaikki muu oli tuonut paljon semmoista, jota ei hänen nuoruudessansa ollut. Ja sitten vielä…
"Kun nyt tääkin Manu Juuppa jo…" jatkoi hän nyreksintäänsä. Sekin oli hänenkin silmissänsä viime aikoina muuttunut, kuin uus-uskolaiseksi tullut. Hän ryhtyi jotain puuhaamaan ja nurisi kuin yksin puhuen, alistuvan: