"Ka", yritteli hän taas, sotkeutui ja lisäsi asiasta pelastuaksensa:
"Mistäpäs ne nää meikäläiset ne kaikki asiat ymmärtävät… Eikä sitä köyhän kannatakaan."
Ei kannata uhrautua, tarkoitti hän. Mutta oitis tuntui, kuin hän olisi sanonut tyhmästi, ja kun se nuori herrakin vaikeni, koki hän korjata, katse maassa selittää vääntäen:
"Sitä kun täällä täytyy niin kovasti tehdä työtä, niin sitä ei ole aikoja puhumiseen… Niin jotta mistä sitä silloin oppii, jotta miten sanoa."
Mutta yhtä vaikealta se taaskin tuntui, kun hän pysähtyi. Nuori ylioppilaskin tunsi kaikessa olevan jotain niin raskasta, ettei voinut ryhtyä isänmaanrakkaudesta selittelemään ja puhumaan, niinkuin alussa oli halunnut tehdä. Kuin neuvottomaksi joutuneena hän koki kääntää puhetta mieluisemmaksi, huomauttaen:
"Olettekin jo vanha mies… Olette tainnut jo saada paljon työtä tehdä ja kokea…"
"Ka…"
Taas oli hän siihen töksähtää, mutta löysi toki sanat ja jatkoi:
"Sitä täytyy näin karuilla mailla eläessä panna maahan niin paljo työtä… Jos mieli leivässä pysyä…"
Ja taas alkoi painaa äänettömyys. Nuori ylioppilas oli sanoja vailla, ja oli kuin olisi hänelläkin ollut raskas olla. Onneksi tuli toki rovasti väliin, käänsi puheen Siljaan ja toivotti matkalle Jumalan siunausta, armoa ja rauhaa.