"Niin kun… kun minulla on niin paljon menoja… ja vanhaa äitiäkin pitäisi auttaa ja…" puheli hän kuin surullisesti ja lisäsi äkkiä iloisemmin:
"Niin annathan sinä nyt oikein paljon… Annathan, setä?"
Ja täysin voimin, kuin rakkauden vallassa, kietoi hän kätensä pöhlön kaulaan, syleili, suuteli kuumasti, kuin huumataksensa sen, ja tenäsi nyt iloisesti:
"Oikein… oikein paljon annathan sinä, niin" — hän suuteli siinä — "niin sitte" — taas hän suuteli — "niin sitte saat vasta ilman tulla vaikka miten usein… Annathan nyt hyvin paljon?"
Antoikin se hänelle puolen sataa. Oli jo aamuyö. Päihtymys oli karkoittanut kaikki huolet. Alkaen riisuutua rimpautti hän jalkaa, niin että keveä helma löyhähteli vyötäisen tasalle, ja siinä niin tanssiessansa hän rallatteli ilotytön kepeää laulua:
"Ja armasta kun minä lemmin, niin rallala, rallata, laa!"
* * * * *
Helsinki nukkui aamuöisissä kylmissä merisumuissa, ja hänkin oli nukahtanut väsyneenä, hermostuksen ja kaiken sekaisen painostamana. Alati soi hänen korvissansa toki joku kova miehen kuorsuu, ja hänen jäsenensä vavahtelivat tuontuostakin pelosta ja säikähdyksestä. Oudot, kamalat unet kiitivät vinhaa vauhtia hänen kuumeisissa aivoissansa. Joskus hän oli tanssivinansa jotain ilotanssia, ja etäältä katsoivat häneen isä ja äiti surullisina.
Mutta hänen täytyi tanssia. Hän häpesi, alkoi vapista ja pyörtyä ja tunsi vajoavansa maan alle. Hän huusi kauhusta, mutta kuului vain joku ilkkuva nauru.
Ja niin loppumattomiin. Kamalaa unta seurasi uusi, sitäkin kamalampi ja häpeällisempi. Kuin nopeat kulovalkeat kiitivät ne kuumeisissa aivoissa. Hän vavahteli unessa, oli ihan likomärkänä tuskanhiestä, ja outo painajainen yhä vain painosti häntä.