Herra! Auta ja sääli niitä onnettomia, jotka niin öitänsä nukkuvat ja aamulla sinun kylmään maailmaasi heräävät entistä avuttomampina ja edessä taas uusi ja synkeä yö!
* * * * *
Aamu valkeni yhtä sumuisena ja harmaana kuin eilinenkin päivä oli ollut. He olivat nukkuneet liika kauan, ja isä tuli, kun he vielä olivat vuoteessa.
"Hyvä-isä!" kauhisteli Silja, kun tultiin sanomaan, ja hänen silmänsä aukenivat aivan pyöreiksi.
"Joko se nyt isä!" hätäytyi hän, repi jotain päällensä ja menehtyi niin, että unohti sängyssä nukkuvan miehen.
"Elkää vaan sitä tänne!… Sanokaa että odottaa… vaikka rappusilla", touhusi hän hämmentyneenä…
"Näkee vielä tämän häpeän ja… Herra siunaa tätä onnettomuutta!…"
Ja aivan sekaisin riensi hän ulos, iso huivi hartioille ja pään yli viskattuna, kampaamattomana, pukemattomana, lyhkäinen alushame vain päällä.
"Että se nyt ei vaan tänne!" se ajatus sekoitti kaikki muut, kun hän ulos kiirehti ja isänsä sieltä rapussa seisomassa tapasi:
"Hyvä-isä!… Joko te nyt!… Näin varhain!" hapuili hän sanoja.