* * * * *
Kohta hän palasi, onneton tyttö.
Ei hän ollut isäänsä mistään löytänyt, eikä hän enää mistään maailmassa välittänytkään. Niin äkkiä oli kaikki nyt tapahtunut, niin kovasti oli kaikki häntä runnellut, että hän oli kuin rikki revitty. Hän heittäytyi vuoteeseen rennokseen ja huusi ääneensä, kunnes pian ohimenevät suonenvetokohtaukset muuttivat äänen voihkeeksi.
"Ryyppäisit nyt vaikka konjakkia, niin se menee ohi!" kehotteli häntä hoiteleva emäntä. Tyttö tuijotti häneen tylsänä, katse elottomana, nousi, käveli muutamia horjuvia askelia, pysähtyi keskelle lattiaa, jupisi muutamia epäselviä sanoja ja alkoi katkerasti itkeä, puistatusten käydessä koko ruumiin läpi.
"Ooh!" oihkasi hän äkkiä ja hapuili kuin jostain kiinni. Emäntä riensi tukemaan.
Mutta kaikki oli jo valmista: kuului vain heikko, tukahtuva parahdus, ja sydänhalvauksen lyömä tyttö retkahti kuolleena porttolan emännän syliin.
XV
Se aikoi jo talveksi. Ja näin aikaisin!
Syysroudat pureutuivat jo maakamaraan lujasti kiinni. Kellastuneita lehtiä riippui kyllä vielä puissa joissakin paikoin, mutta enimmältä osalta olivat puut jo paljasvarpuisia. Ilma kalseutui kuivaksi talvi-ilmaksi. Räntäiset hyysateet olivat lakanneet, ja niitä olivat seuranneet jo härmälumet, jotka usein peittivät jo maat valkealla vitivaipallansa.
Ollin lähtiessä ei Mari ollut tavallista huonompi, jos ei terveempikään, mutta nyt oli alkanut tauti paheta. Jalat turposivat ja pöhötys nousi jo pohkeista yläpuolelle polvea. Pari päivää sitten oli se kaatanut hänet jo aivan vuoteen omaksi, ja jokainen hetki tuntui jo olevan viimeisen edelläkävijä.