"Kunpa vaan Olli ehtisi tulla, ennenkuin tästä Herra korjaa!" huolehti hän jo Roihan leskelle, Maijalle, joka häntä Ollin poissa ollessa hoiteli ja avitteli.
Mutta Olli viipyi. Matka oli pitempi kuin tiettiinkään silloin kun hän kotoa taipaleelle lähti.
* * * * *
Seuraava päivä oli edellistä kylmempi ja ilma talvisemman värinen. Taivaalla ajelehti lumipitoisia pilviä, mutta ohkaisia ne vielä olivat, vaaleita ja lumiköyhiä. Olipahan vain kuin olisi taivassinen ja maan välillä ajelehtinut jotain haikua. Auringottomassa ilmassa näyttivät paljasvarpuiset lehtipuut kovin alastomilta, köyhiltä, ja missä sekametsää oli, siellä nyt kuusen tumma viheriä pääsi täyteen, muhkeaan voimaansa, kun se rikkaana viheriöi siinä lehtensä menettäneiden keskellä, ikäänkuin tajuten, että puiden maailmassa on alkanut sen aika: havuaika, se aika, jolloin kuusi ja mänty yksin alastonta talvikolkkoutta lieventävät.
Manu Juuppakin oli nyt sattunut mökkiin poikkeamaan, ja sairasvuoteen vierellä tarttui puhelu aina väkisinkin siihen asiaan, joka nyt jo tuntui kaikki kaikessa olevan.
"Se tulee kun on tullakseen, kuolema. Ei siinä mukisemista eikä suremista ole", päätteli se, kun puhe oli siihen kiintynyt. "Se on kullakin aikansa, niin että kun se tulee, niin sano vain että: niks!"
"Ka…"
Mari aikoi hänelle siten alkaen jotain sanoa, mutta pysähtyi kuin miettimään. Raukea katse hapuili jotain pistettä ja saatuansa sanat valmiiksi lopetti hän:
"Joudammekinpa me vanhat jo täältä pois… Emme me enää kuitenkaan tähän aikaan sovi…"
Syntyi äänettömyys. Vaivalloisesti kohentautui Mari kovalla vuoteella, paremmin kylkeänsä sijoitellen, ja lisäsi kuin yksin nuristen: