"Taidammekin olla me jo viimeisiä niitä entisen ajan ihmisiä… Nyt kun nää kaikki näkyvät jo toiseksi muuttuvan…"
Hyvän tovin mietiksi Manu Juuppakin sitä vakavana, sauvallaan lattiaa hiljaa koluten. Mutta mitäpä siitä. Oitis hän taas sai tapansa ja mielensä ja ikäänkuin selittääkseen, että niin sen pitääkin olla, tenäsi:
"Mutta yksi se on niistäkin uusista taas… Eeee", käänsi hän siinä äkkiä viisaudeksi ja vahvisti toistaen:
"Yksi se niistäkin uusista on kerran taas se viimeinen niistä vanhoista, niin jotta, ann' pyöriä vaan!… Ann' pyöriä vaan vanhurskauden rattaan, niin niin siinä menevät uudet vanhoiksi, kun vuoro tulee, että naks!"
Vanha kissa siinä heräsi pankolla, köyristäytyi aivan luokiksi ja häntä pörhöllä haukotteli pitkän, haikeaakin haikeamman naukaisunsa.
* * * * *
Tänä aamuna oli satanut ensimäiset varsinaiset hienoiset talvilumet. Talvikylmä pureutui jo puunrunkoihin niiden sydäntä myöten. Aurinko paistoi, mutta se oli haalentunut vaaleaksi, kylmäväriseksi. Se vaelteli ikäänkuin joutilaana taivaan kaltevuudella, sen alareunoja myöten kierrellen. Kaikki varustautui levolle menemään. Karhut nukkuivat jo pesissänsä. Hedelmää kantanut maa lepäsi ensi lumen alla kuin kantanut ja tehtävänsä suorittanut ja rauhaan päässyt äiti. Ja kaiken yllä lepäsi puhdas, talvikuulas ilma.
Marin tauti oli pahennut äärimmillensä. Pöhötys alkoi jaloista nousta vatsaan, ja turpuneet jalat olivat jo turrat. Ei hän niitä itse voinut enää liikuttaa, ei jaksanut omin voimin sijaltansa siirtyä.
"Eikö sitä Ollia ikään kuulu?" kyseli hän Maijalta huolissansa lisäten:
"Taitaa tässä nyt loppu viimeinkin lähetä…"