Ja siinä ajatellessa alkoi mieli painua ja eletty hiljaa kirkastua.
Miestänsä kaivaten muisteli hän:
"On tässä yhdessä saatu elää ja kokea sekä kesät että talvet… Niin jotta kunpa Herra soisi hänelle toki jäähyväiset sanoa!"
Maija pyyhki huivin kulmalla silmiänsä, kääntyi selin, itkeä tihitti hiljaa ja päin käännyttyänsä puheli:
"Kyllä se Hän on armollinen… Niin jotta lähettää se vielä Ollinkin aikanansa tähän."
Russakat tuijottivat hiljaa seinänraosta. Marin katse kiintyi nyt johonkin, ja hän näytti jotain hämärää ajattelevan.
"Ja sekin Silja-rukka! Miten hän siellä maailmalla hänkin jaksanee…"
Ken sen tiesi. Hetken mietittyänsä hän lisäsi:
"Kun tulisi aikanaan, niin toisi toki sanan hänestäkin… Sillä lapsiahan ne ovat vanhemmille köyhänkin lapset."
Ääni aleni tuskin kuultavaksi. Ei hän jaksanut paljoa puhua, ja puolisammuneessa silmässä kiilsi kuin jotain kosteaa.
Kyyneltäkö? Ei aivan ja kuitenkin. Liika kuivat ne silmät jo olivat, että kyynel olisi voinut niistä herahtaa enää.