* * * * *
Oli jo ilta-aika. Voimattomuuttansa oli hän nukahtanut hetken kestävään horros-uneen. Kuihtunut rinta tuskin liikkui enää hengityksestä. Kuivuneen nahan alla tuskin jaksoi suoni enää sykähtää, ja kurttuiselta poskelta oli paennut viimeinenkin elonilme. Syvälle painuneet silmät vain tuijottivat elottomina, hämärinä, tylsistyneinä ja kaikkeen tyyten väsyneinä.
"Eikö sitä Ollia ikään?" havahtui hän äkkiä ja oudosteli. Maija koki häntä rauhoitella ja valaa toivoa häneen:
"Ei tässä nyt vielä mitä hätää olekaan… Se voi vielä mennä ohi koko tämä tauti", tapaili hän siinä.
Mutta aivan illansuussa sairas hieman virkistyi. Taas hän kaipasi miestänsä ja taas hän muisteli elämäänsä.
"Kun ihmiset tietäisivät mitä kaikkea sitä on saanut tässä yhdessä Ollin kanssa kokea ja kestää… Eikä sittekään ole jaksanut lapsiakaan kohtaan täyttää mitä vanhemmalta olisi vaadittu…"
Ja moni raskas kohta kirkastui taas kuin heikko, surullinen iltarusko.
"Tääkin vanhin poika, Kusti, kun syntyi", muisteli hän.
Se oli surullista. Hän jatkoi:
"Ei ollut Olli kotona… työnhaussa oli… ja talvipakkasilla, kun ei ollut mitään syötävää, niin ehtyi rinta, jotta piti sitä syöttää vedellä, johon vain tipan sai enää rinnasta maitoa sekaan…"