"Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!"
Mutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.
"Vanha mies!" olivat ne säälitelleet. "Millä hän enää jaksaa itsensä elättää, jos kauppa loppuu!"
Ja sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!
"Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!" olivat ne surkeilleet usein.
Mutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä kituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat saatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin saatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty, kiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli oli mökiltä menossa.
"Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!" olivat ne uudet velkojat arvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä on tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja viimeiset — ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, — olivat siten joutuneet uhan alle.
* * * * *
Nyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan, anomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy taas oli, mutta koki hän parastansa.
"Siitä velka-asiastahan minä tulin… Niin jotta jos sitä sopisi vielä odottaa", pääsi hän töin-vaivoin alkuun.