"Tjaa… Tsjaa", tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo siirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka tahtoisikin auttaa.
"Ahtaat ajat… Ahtaat ja kovat ajat!" koki hän puhella ja selittää asiaa.
"Ka", yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän yleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen päässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki selvittää jauhaa:
"Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet…"
Tahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän tuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:
"Tjaa… Tjaa". Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe näytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.
"Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet", koki hän taas vääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla, huokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin huokaillen:
"Jaa… jaa … jaa… Halla- … hallavuodet!… Hallavuodet lähettää
Herra meille itsekullekin ajallansa…"
Ja niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas vaitiolo.
"Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia, niin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt — niin…"