Mutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta isopereiseen korpitorppaan, niin… Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun arvasi.
Mutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.
"Herra… Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa", toisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta vieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:
"Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta minkäs sille voi, kun aina karhu…"
Taas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.
"Jaa… jaa… Jaa, jaa… Jaa, jaa", huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei hän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.
"Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät… Ne kun varakkaammat asuvat rintamailla", selitti taas Olli kuin vaivan alla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä kuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.
"Hohhoi… Hohhoi." Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo kääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään sanoja.
"Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat", nureksi vaivansa alla hikoileva avunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:
"Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä…"