"No, ruuna!" hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen. Se kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi kuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.
Niin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet vakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä. Hän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin erottaa vielä.
"Tprtuu, takaisin, ruuna!" otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna sitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.
"Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta", muisteli hän. Silloin oli loppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu tupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.
"Mutta mitäpä niistä muistella", keskeytti hän ne muistelmat omista avuista. "Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi."
"So, ruuna!"
Aurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas jatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki sitä rintaa asiasta toiseen.
"Sitten tuli se seuraava, se kova talvi", muisteli hän. Sinä talvena oli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi ansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun, löytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen pahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein keinoteltu ahdingon yli helpotukseen.
"Ruuna-rukka… Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa", puheli hän siinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.
"Ymmärsiköhän tuo sen puheen?" pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha olla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.