"Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi… ennen käräjä-aikaa", koki hän siinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.
"Niin jotta…"
Hän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan… jätti kesken… Mene tiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui… Vihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä luottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin häviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:
"Mutta ainakin Silja… Kun saa kirjeen, niin se auttaa."
Taas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!
Voi isäntääsi, ruuna!
Vako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa imi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen kyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen ruohoiselle pientarelle.
Ja hän itse?
Ei tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti piennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut ja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen hiki.
Eikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli se isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi suolaista, hikistä olkapäätä.