He olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.
Jumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua, vaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta Sinuun nostaa.
VI
Oli siitä Kustista nyt jo pieni vihi saatukin, Mölsän Antti, joka oli lähtenyt Simo Viikin matkoihin, oli kääntynyt välillä pois ja toi sanan, että Simo oli saanut jo tiedon sen olinpaikoista. Ei hän vaan muistanut sen paikan nimeä, mutta jossain se oli siellä etäällä maailmanperällä. Sinne oli Simo Viikki lähtenyt ja uhannut toimittaa Kustin takaisin, oli mikä oli.
"Tuo se Herra toki avun!" nureksi jo silloin Mari kiitollisena. Olokin tuli hieman helpompi.
"Kunpa vain jaksaisimme Häneen uskoa ja olla Hänelle kaikesta kiitolliset!"
Niin hän siinä kytystellessänsä nureksi ja alistui, ja nivelet kuivuivat yhä ja nisahtelivat entistä kuuluvammin.
"Tuo, tuo se Herra avun", se oli hänen ainainen, sokea, ajatukseton uskonsa.
"Ka tuohan se", murahti siihen Ollikin mietteissään eläen.
* * * * *