Mutta yhä se Kusti vain viipyi, ja naapuri-akatkin tulivat puheillansa järkyttämään jo liiankin aroiksi ja kerkeiksi käyneitä mieliä. Ne puhuivat siitä häädöstä ja ryöstöstä ja sillä tavalla tietämättänsä pelottelivat. Varsinkin Riipan eukko, Liisa, siitä hölötti. Se olikin koko näiden saloseutujen keuhko. Nytkin se taas siitä puhui ja juorusi: "Kauppamieheksihän se aikoo, paholainen… en paremmin sano, tämä Hotakan Mikko!… Vaikka miehellä ei ole varoja muuta kuin minkä vähän sai, kun möi ne ainoat kaksi lehmäänsä!"
Siitä hän nyt juorusi ja hölötti pitkän jutun ja siunaili ja sadatteli:
"Mutta rytkyläiseksi vaan aikoo… savipatojen ja muun rihkaman kaupalle talven tultua lähteä, ja tämänhän se sinun ruunasi aikoo hevosekseen niille matkoille huutaa!"
Semmoiseksi se nyt vielä muutaman talven kelpaisikin, olivat ne kylällä arvelleet. Ei siitä oikeaksi työhevoseksi olisikaan enää.
"Vai rytkyläiseksi se Mikko aikoo?" nureksi Mari jotain sanoaksensa.
"Niin… Sanos muuta, paholainen", innostui Liisa ja vannoi:
"Mutta näkisipäs, jos minä sen akkana olisin, tokko ei kestäisi työn ääressä, vaan lähtisi kaiken maailman konsteilla pitkin tietä leipäpalastansa kokoamaan!"
Ja sitten hän puhui ja juorusi sekaisin kaiken maailman asiat. Puhui hän Annastakin, heidän naimisissa olevasta tyttärestänsä, joka perheinensä siellä tehtaalla asuu. Kokon eukko oli siellä käynyt, ja hyvissä varoissa kehui Liisa niiden siellä elävän.
"Ja jopa nyt… Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa rahatöissä ovat!" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä korpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.
"Saa täällä", ynseili ja toraili hän, "saa täällä kesät ja talvet ryhkiä ja rehkiä, eikä sen vertaa heru, jotta kerrankin saisi mahanpohjasta nälän pois ajetuksi!"