Aivan hän tosissaan jo kuohahteli, ja Marikin ehti nyt jo tarttua puheeseen.
"Vai hyvästi se toki Annan joukko siellä", hyvitteli hän. "Kunpa Herra toki hänelle leivän ja särpimen siunaisi!"
Ja Liisa yltyi ja kehui omasta päästään yhä lisäten, ja samalla hän itse uskoi omatkin laskettelunsa tosiksi.
"Ja mikä heillä olisikaan eläessä varoissa!… Kun molemmat kuuluvat nyt käyvän tehtaassa ja Anna itsekin vetelee miesten palkkoja, niin…"
Aivan se kävi hänelle jo kateeksi se Annan hyvä olo siellä tehtaalla. Hän uhkasi jo myödä kaikki kampsunsa ja itsekin muuttaa tehtaan töihin, pois koko korvesta.
"Mokomastakin nälkäpesästä!"
* * * * *
Niin oltiin. Odotettiin päivä, toinen… useakin. Ei vaan kuulunut Kustia, ei Simo Viikkiä. Odotettiin vielä ja toivottiin. Uusi hätäytyminen alkoi painostaa, viedä yöunet ja masentaa päivin. He olivat jo kuin lapsia: ikänsä eläneitä lapsia. Vähä sai heidät jo levottomiksi.
Eikä Siljaltakaan kuulunut vastausta. Laskettiin jo syyskäräjien aikaa, että ehtiiköhän siksi Kusti ja Silja.
"Ei niihin käräjiin tässä enää kovin pitkiä ole", huolestutti se jo mieltä, ja silloin alkoi Mari yhä useammin kehotella Ollia menemään Annan puheille, jos se voisi auttaa ainakin siksi, kunnes Silja lähettää tai Kusti joutuu.