Muuttolinnut! Jossain, missä aavistivat työtä olevan: tehdaspaikoissa ja semmoisissa, ne kokoontuivat sitten joukoiksi, parviksi, elelivät kodittomina, ja heidän tulonsa lisäsi yleistä työnpuutetta ja työtä etsivien lukua.
Jalo työ, sinä helmien helmi, sinä, jota paetaan ja jonka tekoa semmoisenansa häpeillään, peitellen ja koristellen sinut jos millä uhrautuvaisuuden silkkiliinoilla, miten sinäkin kirkastut ja osotat olevasi kalliskin, kun kesäpakkanen sinut vitilumellansa puhdistaa ja aamusäteissä kimaltelevan kuuraverhonsa sinun ylitsesi vetää!
Niin: silloin vasta me ymmärrämme sinut, ja pois joutavat risat ja harsot ympäriltäsi, ja sinä hohdat meihin jalostavaa kirkkauttasi kuin hangella tulikirkkaana palava ja kimmeltelevä puhdas pakkasensilmä, joka palollansa kuluttaa kaikki huonot ja veltostuttavat itiöt ja idut pois.
* * * * *
Tehtaalle, jossa Olli Variksen tyttären, Annan mies oli työläisenä, oli näitä työnhakijoita kokoontunut jo taaja parvi. Mutta työtä ei ollut entisellekään väelle, ei puolillekaan. Osa tehdasta näet seisoi, Huono aika ja tehtaan huonot raha-asiat olivat herpaisseet sen rautaisten jäsenien voiman, ja ääneti oli se alkanut hylkiä pyörien ääressä ahertelevia työläisiä. Toinen toisensa jälestä sai poistua.
Mutta niitä avuttomia, joita rautainen tehdas tunteettomana luotansa hylki, niitä imi itseensä työttömien yhä kasvava parvi. Siellä oli heillä yhteistä. Siellä sykki suoni samaa. Siellä, ainoastaan siinä joukossa ymmärsi jokainen heistä toistansa sanoitta, sillä jokaisen veressä sykähteli sama, yhteinen, yhdistävä avuttomuudentunne, ja kaikkien silmien edessä hämärsi sitä yhteistä harmaata… harmaata, harmaata ja ainoastaan harmaata, eikä mitään muuta.
Nyt ne olivat alkaneet päiväiseen aikaan kokoontua ihan siihen tehtaan lähelle. Ei siellä ollut kellään mitään erikoista, ei tehtävää, ei kuultavaa, mutta se paikka sittenkin veti. Voihan siellä toki kuluttaa aikaansa, istuksia, puhellakin, kun ei muuta senkään parempaa kuitenkaan ollut.
Ja puhettahan siinä sukeutui. Joskus se oli vilkastakin, harvasanaista toki useimmiten. Siitä yhteisestä asiasta eniten puhuttiin, ja juuri silloin aina harvenivat sanat. Siinä mäen alla kohosi se musta, iso tehdas-rumilas kuin mikä hirviö, elottomana, kylmänä ja kivikovana, päästäen savutorvestansa laihaa savua, joka tuuli-ilmalla siinä huiski ja vatvoutui ja tyynellä huippeni ja hävisi, minne lie hävinnytkin.
Sitä kummitusta siinä katsottiin useimmiten. Varsinkin akat istuksivat vakavina ryhmissänsä. Miehistä toki joku aina koki leikinlaskuksikin panna, kuin mieliä sillä vireillä pitääksensä.
Tuomas Lurkki — hän se oli niistä leikkisin. Hän se ei huoliansa sanoihin näytteille pannut.