"Kunhan, Anna, talvi tässä tulee ja alkaa vasaroillansa paukuttaa, niin silloin sitä, Anna!… Silloin sitä, kuule, lyödään toinenkin rautanaula ruumiskirstun kanteen jotta jutkahtaa!"
"Äs siinä!" Ihan hän oli sille jo suuttua. Ja jatkoi:
"Tässä jo muutenkin hätä kaluaa ja syö, ja siinä vielä ilkkuu, jotta… Herra-isä!… Mikä sille ukko Pisille siellä!" käänsi hän äkkiä kuin säikähtäen. Se antoi siellä ylen.
"Oksettaako sinua? Herra-isä siunaa!" hätäili siinä Anna.
Mutta meni se toki ohi.
"Se etoo vaan sydäntä!" selittää tokasi ukko itse. Kaikki arvasivat sen syyn ja vaikenivat. Tuomas Lurkkikin vaikeni nyt. Kuin hätäytyen kysyi Anna ukolta:
"Etkö sinä ole… syönyt…?"
Oli jäädä kesken koko kysymys, sillä arvasihan sen. Eikä ukko siihen vastannutkaan, eikä kukaan vastausta odottanut, ei ääntänyt. Kaikki suonet vain nyt löivät yhteen, sykähtäen tavallista hellemmin, kuin yhteistä kipua ja kuumetta tuntien, ja veren hienot siteet sitoivat avuttomien sydämiä hiljaa toisiinsa siteillä, jotka ovat niin katkeamattomia kuin mikään inhimillinen olla voi.
"E-ei tässä auta enää vanhat evankeliumit ja lait!" äänsi viimein Tuomas Lurkki kuin ajatellen, puoli-itsekseen, ja korvallistansa raapaisten hän lähti kuin mietteissään yksin laskeutumaan mäkirinnettä alas.
Oli niin painostavaa. Kun Anna hetken kuluttua palasi mäeltä kotiinsa ja kulki sillan yli, seisoi siinä Tuomas Lurkki sillan kaidepuuhun nojaten ja katsoi koskea, jossa aaltopaljous tappeli yhtenä mylläkkänä vyöryen. Aalto paiskasi siinä aaltoa kumoon, ja pauhaten syöksyi taisteleva vesipaljous siellä alla mykkänä lepäävää kosken kalliopohjaa myöten alas suvantovettä kohti.