Tuomas Lurkki katsoi sitä ääneti. Mutta syystalvella nostettiin suvannosta hänen koskessa runneltunut ruumiinsa eräänä iltana, jolloin pakkanen punasi taivaan länsirannan tuliseksi ja löi lujilla vasaroillansa lyhyitä, armottomia iskujansa.
* * * * *
Näinä päivinä saapui Olli Varis tyttäreltänsä apua pyytämään. Siellä tehtaalla oli nykyisin liikuskellut saarnaajia, ja Annakin oli käynyt niitä kuulemassa, vaikka mies oli morkannut että: "mitä siellä niiden perässä juoksee". Ei hän ollut niistä pitänytkään, ja Manu Juuppa, joka aivan äskettäin oli saapunut, olikin ne omituisilla saarnapuheillansa jo karkoittanut pois koko tehtaalta. Manun omintakeisissa puheissa oli näet jotakin uutta, semmoista, joka käänsi ihmisten mieliä ajattelemaan ja veti pois toisten saarnaajien ympäriltä.
Ja miten odottamatta se isä nyt tulikin! Ei hän osannut ajatellakaan moista.
"Ka isäkö se!… Herra-hyvä siunatkoon!" pääsi Annalta tervehdyksen asemesta, kun Olli työntyi huone-pahaan. Koki hän toimittaa sille istuintakin, touhusi ja kuin harmitteli:
"Ei tässä ole istuintakaan… kun nuo rytkyvähätkin tuossa pitkin penkkejä… Istuu nyt isä siihen!" kehotti hän saatuansa risat haparoiduksi penkiltä pois.
"Niin jotta vieläkö sitä mitä kuuluu?" sai hän jo siinä kysäistyksi.
"Ka mitäpä tässä."
"Tässä meillä kun semmoinen ahtauskin on… kun on tätä perettä silmät ja korvat täynnä eikä huonetta muuta kuin tää pikkuinen soppi", jatkoi Anna kuin äkäillen tai harmitellen ja ikäänkuin ei olisi isänsä vastausta kuullutkaan.
"Mitä vaan itsellesi?" jatkoi Olli sitä omaansa, kuulumisasiaansa, painuen jo kumaraansa samalla.