"Mitäpä tässä… hohhoi… näistä meidän kuulumisista", huokasi Anna siihen, pyyhki helmallansa erään lapsensa nenän ja jatkoi haikeasti:
"Tuo ukkokin kun tässä vielä muun työttömyyden lisäksi rupesi kitumaan… Ja sitte vielä tuo yksi kakara rokossa…"
Rintatautinen, luukolotusta poteva mies, joka makasi rokkotautisen lapsen vieressä samoilla risoilla, oli kohottaunut puoli-istualle. Näki ettei siitä enää olisi eläjäksi ollut. Kellertävä nahka peitti miltei paljaita, lihattomia luita. Jäsenet näyttivät koukkuisilta. Elottomat silmät kiiluivat tylsinä syvällä silmäkuopissa, ja kun hän avasi suunsa puhuaksensa tai muuten, oli kuin olisi luuranko irvistänyt.
Ooh! Puistatuksen olisi luullut käyvän katsojan läpi.
"Tehdas tässä seisoo, niin on köyhät ajat", sai se siinä toki puheeseen-pääsyksi heikosti äännetyksi ja alkoi sitten raskaasti, pää nuokuksissa huohottaa.
Sitä kurjuudenkuvaa, tätäkin, yhtä lukemattomista! Ei astioita, ei huonekaluja. Pöytä-pahanen vain, jokunen vanha savivati, nokinen keittoastia ja joukko räsyjä ja risoja sekä seitsemän pörröistä, resuista lasta, jotka kasvot likaisina katsoa töllöttelivät tylsinä, mietteettöminä. Joku niistä imeksi sormiansa, toinen kaiveli nenäänsä ja pisti suuhunsa minkä sieltä sai.
Herra armahda!
"Se on tää tehtaantyöläisen elämä aina semmoista… Niin jotta sitä et tiedä millä sitä aina päivän aamusta iltaan kuskaat!" valitteli siinä jo Anna.
"Ka niinpä se taitaa…"
Mitäpä muuta hän olisi siihen voinut sanoa. Anna toraili siinä lapsillensa, jotka yrittelivät juonitella. Hän survi niitä nurkkiin, siinä kuin kiireessä touhuten, ja saarnaili: