"Siellä maalla tuota toki kun elää, niin on toki oma mökki ja saa edes maitotilkan suuhunsa, mutta meneppä näissä tehtaantyöläisen oloissa…"
Hän synkkeni aivan siinä. Isän hartioille tuntui taaskin lisäpaino laskeutuvan.
"Nytkin", jatkoi Anna, "ei ole maitotilkkaa nähty, taitaa tulla kohta kaksi viikkoa. Muista särpimistä ei puhettakaan ja…"
Siitä leivänloppumisesta hän aikoi puhua, mutta keskeytti. Ei se sillä kuitenkaan paranisi. Sitä nuorinta, rintalasta, hänen vain oli surku, raukkaa:
"Rintakin tässä jo ruuan puutteessa ehtyy, niin jotta sekään poloinen ei enää henkipidintään saa", valitti hän synkkänä, puoliääneen, ja huokasi raskaasti.
"Ka… Näitä kun on sinullakin noin paljon." Se oli ainoa, mitä isä löysi siihen lohdutukseksi, selitykseksi. Oma asiakin jo unehtui tyyten. Se sotkeutui tehdastyöläisen elämän harmaisiin sumuihin kuin kepeä höyryvähänen sakeaan savuun.
"Onhan näitä kakaroita siunannut tähän", virkkoi siihen Anna, mustana mieli, ja lisäsi kuin napisten: "Eipähän tuo tälle köyhälle siunaakaan muuta kuin näitä vaatteessa pidettäviä ja elätettäviä."
Rintalapsi heräsi ja alkoi itkeä. Hän kaivoi röijyn alta rintansa, laihan tyhjän pussin, ja työnsi sen nopeasti itkevän suuhun. Eihän siitä kai mitään lähde, mutta tukkeaahan toki itkevän suun.
Oli hän jotenkin saanut siinä selvitetyksi osan siitä asiastansa, häädöstä. Ei hän toki olisi raahtinutkaan nyt koko totuutta sanoa. Olihan vain ilmoittanut, että Saukko aikoo ostaa Hukalta puolen kontua ja mene tiedä tuleeko siinä sitten enää mökillä-oloa jatketuksi. Kun ei kerran täältä ollut apua toivossa, niin miksi suotta lisätä hyödyttömällä surulla tyttären jo muutoinkin ylenmäärin raskasta kuormaa.
Eikä se Anna ollut ymmärtääkään koko asiaa, kun siinä pääkin oli jo ihan sekaisin.