Sanat loppuivat. Rokkosairas lapsi alkoi siinä pytyllä istuessaan yskiä, värisi vilusta ja röyhtäisten äkkiä ylen huudahti:
"Voi äiti… Ylenannattaa!"
Nopeasti sieppasi äiti hänet pytyltä, painoi pään pyttyä kohti, piteli lasta siinä ja tuskaili hiljaa itseksensä:
"Kun sitä on saanutkin kerran erehdytyksi ja kietoudutuksi tähän!… Ikäänkuin tämä naimisissaolo olisi köyhiä varten luotu! Mokomakin herkku!"
Lapsi pulautti pyttyyn ylenannatuksen ja alkoi sitten hiljaa voihkia ja vaikeroida.
Manu Juuppa siihen oli nyt tullut lisäväeksi, ja Ollin asiakin oli selvinnyt tyttärelle koko alastomuudessansa. Koko ajatuskyky silloin alkoi tyyten seota ja hajaantua. Se hajanaisuus kuvastui kasvojen epäselvissä ilmeissä ja hajallaan heiluvissa hiushapsissa. Lapsetkin siinä vielä nälissään alkoivat porata ja juonitella, niin ettei tiennyt mihin enää kulloinkin käsin tarttua kiinni.
"Ja entäs äiti?… Niin jotta terveenäkö se se toki?… Äs kakarat siellä, häjyt! Kun poraavat jotta se tässä kuule omaa ääntään enää!" taisteli hän välillä ja uudisti:
"Niin jotta tottahan se terveenä toki?"
"Ka onhan se siinä", myönteli Olli. Mutta hetken kuluttua, jonkun sanan puhuttua, hän lisäsi siitä jalkakivusta:
"Paitsi että se niitä jalkojansa vaan…"