Annan korvissa humisi niin, että hän kuuli vain jotain epäselvää. Hän luuli, että lapsen porulta ei kuule.
"Taasko siinä, pirut!" torui hän niitä nyt syyttömästi, löi erästä huivilla päähän umpimähkään ja nyt kysyi:
"Niin jotta mitä, isä?… Jalkoja?"
Hän oli aivan repaleina. Olli koki selittää:
"Ka niitä… Sanoo niiden jo turpoavan… Niin jotta vettäkö heissä lie…"
"Herra-isä tätä elämää!" tuskastui äiti, sillä nyt huusi äsken syyttä kuritettu poika. Hän tukisti sitä aikalailla.
"Etkö sinä pahahenki!"
Se vain yltyi. Siinä taistellessa nousi mekkorisan helma ylös ja paljastui pojan kohtuuttoman iso maha.
"Tuo maharumpukin sillä on kuin hyvä jauhokuli!" tuskitteli siinä äiti jo kaikelle, sysäsi pojan ovesta pellolle ja nyt uudestaan tiedusti:
"Niin jotta mitenkä ne äidin jalat?… Kun tässä korvat vaan tilliä laulavat, jotta ei kuule niin halaistua sanaa…"