Mutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne, pois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto rohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin yksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa, ja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota vastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä…
"Nähkööt!"
Alkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.
"Tää poika ei pelkää… Ei vaikka… Sipperi…"
Siinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa Siukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli potkaissut leukaan.
"Perr!… Sapperr!" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit puristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja tultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten tiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja umpimähkäistä:
"Vaikka perr!… Ja vaikka koko maailma, niin… Perr!…"
* * * * *
Kotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä, äskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä vartoneellekin.
Mutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti kuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet tuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.