Mutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein arvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa, varmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:
"Onko se Kusti?"
Ei se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.
"Herran-kiitos jotta toki tulit!" ilostui varmistunut äiti ja selittää nureksi:
"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään… Missä kaikkialla sinä nyt olet ollut?"
Jotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä äitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän vain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:
"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo Herra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja näkisi vielä elävin silmin…"
Ja hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen yhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa ajatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin omituinen mielikin nyt.
"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat…" hytysteli hän raukeasti. Muut vaikenivat.
"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi olla", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa asiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.