"Joo… Ja se oli vähä hiton nätti… mutta…"
Ei näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti johonkin harmaaseen.
"Mutta se maailma… Se maailma!" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja näytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä tokersi hän kuin tylsistyen:
"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra… rakastin…"
Kuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy.
Tuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.
"Sitte!" tapaili hän kuin yksin puhuen. "Se oli roviisori se, jolle se
Liisun lapsi…"
Hän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen hän jatkoi:
"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse…
Liisu…"
Niin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt, uneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka se istuu linnassa. Mistä syystä?
Samapa se.