"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet kohenevat!" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas alistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.
Oli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli teki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin hiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:
"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän."
Miten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni syventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.
"Ja jos", jatkoi hän, "jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on, ja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua hylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi…"
Se soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja mielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:
"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää, sillä minä valvon…"
"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin elä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi…"
Miten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:
"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin olen minä sinulle rakkaus ja rauha…"