"Mikä te on pahaa?" leikitteli äiti kiirehtien, hellästi matkimalla, ja ryhtyen pyyhkimään Jukon suuta esiliinallansa, jatkoi kuin anoen:
"Annahan kun äiti pyyhkii lapsensa suun!… No Juko!"
"Et taa!" kivahti silloin jo Juko, jota äskeinen vastoinkäyminen rupesi jo harmittamaan.
"No … no Juko?" yritti vielä äiti taivutella, mutta poika siitä jo suuttui, riistäytyi pois käsistä ja toisti jo aivan ärjäsemällä:
"Ei taa!"
Äiti jättikin hänet rauhaan. Juko oli alussa ikään kuin välinpitämätön ja pyyhki hihalla suunsa. Mutta sitte alkoi hän tuntea ikäänkuin nälkää ja ehkä juuri sen johdosta ajatella asiaa, ei tosin erittäin syvästi, mutta sen verran, että alkoi vaistomaisesti suuttua jollekin yleensä. Viis hän välitti siitäkään, mille hän suuttui. Hän vain alkoi umpimähkään juonitella, ensin ikäänkuin varovasti, tai kuin alkuun päästäksensä. Hän alkoi puoli-itkien ikäänkuin itsekseen väyvättää:
"Väy … väy … väy … väy!"
"Vauvako se on Juko pojalla?… Vauvako?" koki äiti sotkea asiaa leikillä. Juko katsahtaa muljautti häneen ja lakkasi väyvättämästä, odottaen, että äiti vieläkin leikittelisi, jolloin hän saisi oikein suuttua.
Mutta äiti ei sattunutkaan jatkamaan hemmottelevaa leikin laskuansa. Hetken odotti vielä Juko, ja kun ei mitään tullut, meni hän äitinsä luo sitä ärsyttämään. Kieltääksensä muka sitä enää leikittelemästä ja matkimasta "väy … väy", hän löi äitiä polveen ja tiuskaisi:
"Et taa matkia?"