"Juko ottaakin Muikulaisen piika-Marin siksi uskolliseksi ystäväkseen?… Ottaako Juko?"
Juko kaiveli nenäänsä ja oli ymmällä asiasta, sillä tämä toinen, ystäväasia, sotki maitoasiaa. Ajateltavaa kasautui liiaksi. Äiti jatkoi ja peräsi lopuksi:
"Ottaako Juko itsellensä jo morsiamen?"
Nyt käsitti Juko asian jo selvemmin, sillä morsian-sanan merkitys oli hänelle ymmärrettävämpi. Mutta nyt sekin häntä suututti. Myrtynyt mieli sai kohta vallan ja kun äiti viel äkin jatkoi ja kysyi ottaako hän piika-Marin morsiamekseen, pääsi hän puheen alkuun ja äännähti ynseänä, Vornasen aina kiroilevan isännän tapaan, kuin itseksensä äännähtäen:
"Tenkö täyteittä minä tättä tiliä teen … moltiamella!"
Turhaan koki leikittelevä äiti pääasiaa sotkiessaan selittää mitä hyötyä morsiamesta on. Se selittely herätti vain epäluuloa ja nosti miehenluontoa. Juko jaksoi näet nytkin toki, vaikkapa himmeästi, käsittää, että morsian-sana on miesten asioihin kuuluva ja se tieto antoi hänelle nyt ryhtiä ja tietoisuutta, joista hän ikäänkuin sai uutta juonitteluvoimaa. Nyt hän jo suuttui niin että viskasi puuhevosensa pois tallista ja äänsi sille hevosmiehen tavoin suuttuneena:
"Tenkin koni!"
Mutta silloin sai hän uuttakin tehtävää. Isä oli pistäytynyt ulos. Kepu ja Viku oli silloin ukkosen jyrisemistä leikkiessään ruvennut vierittämään isoa, paksua tupakkapölkkyä pitkin lattiaa, kuten jotain rullaa, niin että koko tupa jyrisi. Tietysti Juko yhtyi joukkoon ja alkoi vaatia, että hän saisi nyt yksin jyryyttää. Yhtä luonnollista on taas sekin, että toiset eivät suostuneet luovuttamaan hänelle oikeuksiansa hyvällä ja niin alkoi taistelu. Äidin silmiä vältellen koki Kepu vierittää pölkkyä Jukon kintuille. Tämä vältteli ja huusi ja pölkyn jyrinä sekaantui huutoon ja kiistaan kuin joku mahtava säestys. Melu kuului kauvas kartanolle. Isä ei jaksanut sitä kestää, ilmestyi ovelle ja huusi:
"Panetteko, pakanat, sen pölkyn paikoillensa, vai otanko minä patukan seinältä!"
Se auttoi. Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Pojat hiiviksivät erillään, kun suojaa hakien, katsahtaa vilaisten joskus isään. Mutta vähitellen, kun tämä ei pannutkaan uhkaustansa toimeen, alkoivat pojatkin rohkaistua ja lyöttäytyä yhteen. Kepu ja Viku oli jo työntynyt pöydän taa ja selailivat vanhaa virsikirjaa, penkillä rinnatusten istuen. He näet olivat kerran sen lehtien väliin litistäneet russakoita, ikäänkuin kirjan merkiksi ja etsivät nyt niiden raatoja. Juko huomasi heidän puuhansa ja työntyi yhteen joukkoon, oikeastaan heitä häiritsemään. Kepu koki kyynärpäällään tyrkkimällä torjua hänen tulonsa, mutta sitä itsepäisemmin pakkautui poika silloin joukkoon, vieläpä kokien tunkeutua aivan keskimäiseksi.