Oli toki jo päästy kotiin ja kotiuduttu. Äskeinen pässiseikkailu oli oikeastaan hieman masentanut Jukonkin mieltä, ja kun isäkin sattui vielä olemaan tuvassa, ei hän ehkä pitänyt aikaa juonitteluille sopivanakaan. Niinpä ryhtyikin hän muihin puuhiin. Ensin hän nahisi Kepun ja Vikun kanssa, jotain epäsovun tapaista kehitellen, mutta kun nekään eivät nyt isän läsnä ollessa olleet halukkaita mihinkään aivan julkiseen toimintaan, erosi hän niistä ja ryhtyi laittamaan tuvan nurkkaan puuhevosellensa tikuista tallia. Sitä laittaessa oli unohtua koko tämä hänen elämänsä ensimäinen suurkysymys. Kyykyllänsä asetteli hän tikkuja paikoillensa ja hyräili ajatuksissaan miehiltä kuulemaansa laulua:
"Jotpa minä utkolliten yttävän taitin
niin tuhannen tuhatta lahjoittaitin."
Tämä laulu teki kumminkin käänteen. Se käänsi taas äidin huomion pikkuruiseen. Äiti alkoi hemmoitella:
"Laulaako se Juko?… No voi sitä Juko-poikaa kun se laulaa jo ystävästä!"
Juko ei vastannut. Äiti alkoi kysellä:
"Eikös Juko huoli enää äitiä ystäväksensä?"
Ei vastausta. Juko pääsi jo epäluuloihinsa käsiksi. Äiti jatkoi leikkiänsä:
"Kuule Juko!… Etkö sinä huoli äitiä ystäväksesi?… Vaikka äiti imettääkin kultaistansa?"
Siitä se alkoi. Jukon mielessä välähti taas se ilkeä tervajuttu ja nyt hän huomasi myös, että hänellä oli nälkä, kun oli koko päivän ollut maidotta. Hän heitti jo äitiinsä epäilyttävän silmäyksen ja vetäsi nenäänsä.
"Ei huoli Juko… Juko ottaa jo itsellensä uskollisen ystävän!" jatkoi äiti muuttuneella, kuin kaipaavalla äänellä. Tietysti ei Juko edes käsittänytkään sitä ystävä-asiaa ihan selvästi eikä jaksanut surunsa lomassa sitä ajatellakaan. Äiti koki taas jatkaa: