"Työtävän pätti!"
Juko siitä sai rohkeutta. Hän löi patukalla Muikulaisen haan aitaa ja uhkasi julmasti pässiä, jota ei näkynytkään:
"Tuleppas nyt, tokko utkallat!… Tenkin elävä!"
V.
Jukon ja Kepun äiti oli yleensä tottunut siihen että hänen poikansa eivät palanneet asialta aivan minuutillensa. Ei siis nytkään näiden viipyminen semmoisenansa häntä oudostuttanut. Tuskin olisi hän muistanutkaan koko poikia, jollei hänellä olisi nyt ollut hieman ikävä ja säälikin Jukoansa, joka oli nyt ensi päivää imemättä. Hän itse tietysti kaipasikin semmoista.
Siksipä hän nyt tulikin huomanneeksi poikiensa viipymisen, alkoi sitä oudostella ja kun ne eivät ikään palanneet, lähti hän niitä etsimään, löysi tieltä, juuri kun ne olivat pelastuneet pässien käsistä, rohkaistuneet ja aikoivat lähteä taas koiran penikkaa hakemaan. Hän riemastui, hyvitteli ja mairitteli Jukoansa ja houkutteli heidät mukanansa kotiin. Koiran penikka jäi siis tuomatta. Se löysi taas syntymäkotinsa ja nukahti siellä rauhallisena ja onnellisena emänsä suojiin. Sen sijaan seurasi Viku poikia niiden kotiin asti. Äiti oli lapsensa löydöstä niin hyvillänsä, että loppu matkalla kantoi Jukoansa, onnellisena hyvitellen:
"Äiti se kantaa kultaistansa … että ei tarvitse kävellä äidin muru… Kantaahan äiti Jukoansa?" tiedusti hän vielä lopuksi leikkisänä. Juko ei vastannut, sillä sisussa oli hänellä jotain salattua. Onnellisena suuteli häntä silloin äiti likaiselle poskelle ja vastasi itse, äänensä säälittäväksi muuttaen:
"Kantaa se äiti!… Kantaa se äiti sirkkuistansa!"
"Et taa!" äännähti silloin jo Juko ja pyyhkäsi kämmenselällä suudelman jälen poskestansa ja hänen luontonsa alkoi nousta epäluuloisena ainoaa todellista ystäväänsä, äitiänsä vastaan.
* * * * *