* * * * *
Tietysti oli heidän tilansa nyt aivan toivoton. Pässi pysyi armottomana. Se aivan nautti kostosta, taivutteli niskaansa ylpeästi, kiepautteli saparoansa ja tarkasteli alta kulmainsa mihin milloinkin saisi iskeä.
Mutta onneksi oli Akun äiti sillä välin tuskastunut poikaansa odottaessa. Hänellä oli kiireellisiä tehtäviä ja kun Akua ei kuulunut, alkoi hän itsekseen jo sadatella:
"No minnehän se pojan pahuus siitä juoksi!"
Ja turhaan hän odotti, turhaan hoikki ovelta ja katsoi akkunasta. Hän alkoi jo suuttua ja lupaili itsekseen:
"Kunhan sinä sikiö tulet, niin näytän minä sinulle, etkö sinä kestä kätkyen ääressä!"
Mutta Aku ei tullut. Vihdoin nukkui toki lapsi ja silloin ei auttanut muu kun lähteä Akua etsimään. Hän otti lähtiessään vitsan jo valmiiksi, etsi ja hoikki, mutta turhaan.
Nyt joutui hän tielle ja kuuli Muikulaisen hakamaasta kamalaa, hätäytyneiden lasten itkua. Pahaa aavistaen riensi hän paikalle, näki neljä kaatunutta sankariamme, joita voitokas pässi vartioi. Tietysti hän ensi työkseen vapautti pojat pinteestä ja vasta sitte antoi omalle Akullensa tarpeellisen kurituksen. Äänettöminä, pelokkaina, suu auki katselivat toverit sitä kuritusta hyvän matkan päässä. Liisa otti ojennettua poikaansa kauluksesta kiini, lähti häntä työn ääreen taluttamaan ja puheli kuin ilkkuen ja kostosta nauttien:
"Vieläkö lähdet lentämään, vai joko viisastuit ja pysyt kätkyen ääressä!"
Sanattomina lähtivät toisetkin painamaan pois haasta. Vasta tielle päästyä käsittivät he noloutensa ja alkoivat sitä peitellä uudella rohkeudella. Viku sadatteli uhkaavasti, onnettomuuttansa ajatellen: