"Viku! … Elä anna!" kuiskasi taaskin Kepu, äitinsä korvia vältellen. Taistelu kiihtyi. Juko riisti väkivallalla omaansa ja Kepu koki äitiä silmällä pitäen kuiskuttaa puoliansa pitelevälle Vikulle:
"Elä anna, Viku!… Nyhtäise ennen häntä pois!"
Ja Viku koki seurata neuvoa, koettaen salakähmää nyhtää hevosen tappurahäntää pois. Nyt Juko itki, alussa hiljemmin, mutta kun se ei näyttänyt tehoihtevan, lisäsi hän ääntä ja alkoi parkua. Äiti tuli hätään. Luonnollisesti asettui hän lempipoikaansa puolustamaan, löi kämmenellään Kepun päälakeen niin sanotun pääkakkaran ja soimasi:
"Mitä sinä yllytät siinä Vikua ottamaan lapsen hevosen!"
Kepu nyreytyi ja ryhtyi kissaa härnäämään. Äiti riisti Vikulta hevosen, antoi sen omallensa ja aikoi pyyhkiä sen nenän esiliinansa helmalla. Sitä ei Juko toki sallinut, riistäytyi äkeissään pois käsistä, vei hevosensa tikkutalliin ja jurotteli pahalla päällä, mieli katkerana ja valmisteli jo uutta sisun purkausta.
Ja kohta muistikin hän taas tervan. Mieleen muistui näet imeminen. Nälkä alkoi vaivata. Hän yritteli jo itkua, mielenosotusta äitiä kohtaan. Äiti koetti sitä ehkäistä hellittelyillä. Hän älysi jo että lapsella on nälkä ja hälventääkseen sen epäluulotkin tarjoili hän aluksi, petosta salatakseen, taas rintaansa, äidin viattomalla kavaluudella ihmetellen:
"No mikä sille nyt äidin kullalle tuli kun se ei huoli enää äitiltä mitään!"
Hän suli aivan hellyydeksi ja yritti silittää Jukon päätä ja surkutteli:
"Voi, voi sitä äidin kultaa … sitä äidin pikku pulua, kun se ei enää äidistä huoli!"
Mutta moinen viekkaus jo oli Jukosta liikaa. Loukkautuneena, katkerana ja vihaisena tempautui hän pois äidin silittelyistä ja äännähti ynseästi, miltei halveksivasti, kuin itsekseen: