"Vielä tiinä tilittää!"
"Eikö se äiti saa enää silittääkään!" koki äiti vielä rakentaa sovintoa. Mutta se oli myöhäistä. Jukon mieli oli täysi ja hän alkoi entistä katkeramman juonittelun. Äiti riensi tekemään hänelle voileivän, toi sen ja tarjoili surkutellen:
"Nälkähän sillä on lapsella … nälkä on pienellä, nälkä."
Herttaisesti tarjosi hän nyt voileipää aivan käteen ja rauhotteli:
"Jukopa syö nyt voileivän… Ja sitte lapsi kasvaa isoksi ja saa hevosen … ja uskollisen ystävän ja… No Juko-rukka!… Syö voileipä, kun äiti antaa omallensa!" käänsi hän hyvittelynsä asiaan.
Mutta ei. Vihastunut poika vain nykäsi hartioitansa ja ähähti:
"Enkä työ!"
"Syö nyt äidin lintu!" suli äiti yhä hellemmäksi ja tarjosi taas. Poika nykäytti olkapäitään aivan kiukkuisesti ja äsähti:
"Työ itte!"
Ja turhia olivat kaikki houkutukset. Juko ei jaksanut niellä häntä kohdannutta loukkausta ja alkoi jo itkeä jollotella. Siinä itkun seassa nousi taas terva-asia kurkkuun ja hän sopersi, vihjatakseen että hän sen asian tietää, voileivästäkin kuin itseksensä, hiljaa ja ynseästi: