"Telvaleipää vielä työttäiti!"
Äiti arvasi nyt, että Jukolle oli kerrottu asia, paljastettu petos. Hän koki sotkea:
"Tervaleipääkö!… Mitä se Juko nyt puhuu! Hyi!… Kuka nyt tervaisi lapsen ruuat!"
Kaikki turhaa. Jukon mieli oli myrtynyt sillä hän oli nyt asian perillä ja kaikki koristelut pahensivat vain sitä asiaa. Hän itki nyt, seinään päin seisten onnettomana, mutta itsepäisenä. Äiti oli neuvoton. Ei mikään rauhoitus enää auttanut. Vihdoin tuli isä tuvassa käymään ja tuskastuneena koko poikaan sanoi jo äidille:
"Anna sen vekaran huutaa ja pane itse vesi kiehumaan, että saa sen sian kaltata!"
Ja äiti ottikin sen neuvon huomioon, menipä vielä pitemmällekin. Kun itku ei ruvennut taukoomaan, alkoi hän mairitellen kehoitella:
"Itkepäs nyt äidin kulta oikein kovasti!… Itke nyt kultasirkku, niin että äitikin kuulee!"
Se oli odottamaton käänne ja sotki Jukon koko suunnitelman ja menettelyn. Hieman tyhmistyneenä katsahti hän jo äitiinsä ja aivan itsestään alkoi itku helpota. Sen huomattuansa jatkoi äiti aivan rukoilemalla:
"Itke nyt äidille, herran terttu!… Itkethän Juko?… Ju-uko!"
Ja niin hän jatkoi. Poika oli kohta ymmällä. Vihaisena hieroksi hän silmiänsä ja ikään kuin alkoi häpeillä tappiotansa. Äiti jatkoi pyyntöänsä. Poika ei vastaa. Nyt äiti sanoi jo hartaasti, lupaillen: