"Äiti ostaa sitte lapsellensa palkaksi mesileipää, kun Juko nyt oikein itkee… No, Juko!"
"Enkä itke!" äänsi Juko itseksensä, tuskin kuultavasti. Ja kun äiti yhä vain jatkoi hellää pyyntöänsä, koki hän hillitä itkunsa aivan tyyten, otti sylin täyteisen tyynyn penkiltä ja mutisi sitä sänkyyn kantaessaan kuin itsekseen ynseästi, Vornasen renki Pekan puhetapaan, tosin itkun jätteet kurkussa muristen:
"Tättä pitäiti niille vielä itkeä ja palkua … kuin palemmillekin!"
* * * * *
Oikeastaan hän kantoi tyynyn sänkyyn aikoen nousta sinne virumaan. Mutta sillä välin oli Kepu hautonut äskeisen äidin antaman pääkakkaran johdosta kostoa. Hän olikin keksinyt keinon: Hän oli näet huomannut miten tervajuttu suututti Jukoa, oli älynnyt asian ja neuvoi nyt Vikua hiljaa, kavalasti:
"Viku!… Sano, Viku, Jukolle että hän on tervan syöjä… Tahi kuule…
Sano, jotta hän on tervahuuli… Sen huulet kun ovat tervassa!"
Ja Viku tietysti täytti käskyn, sillä olihan hänelläkin nyt hevosjutun johdosta pientä vihan aihetta Jukoa kohtaan. Sopivan ajan tullen, kun äidin korva vältti, sanoi hän tälle:
"Telvahuuli!"
Oitis älysi Juko asian ja haukkui vastaan:
"Entät mikät tinä itte olet!"