Ja hän muisti nyt että Vikun kieli — kuten hänen omansakaan — ei kääntynyt vielä r-ääntä lausumaan. Siihen Vikun sorakielisyyteen hän nyt iski, lisäten halveksivasti, mieli synkkänä:
"Tolakieli!… Et otaa ällääkään tanoa!"
Viku masentui. Äiti kuuli jutun. Tietysti se huvitti häntäkin ja hän ei voinut olla siihen puuttumatta. Miltei iloisin mielin leikitteli hän, samalla Jukoa hyvitellen:
"Eikö se Viku osaa ärrää sanoa?"
Juko katsahti häneen ääneti. Äiti jatkoi:
"Mutta äidin Juko se ei ole sorakieli!… Se poika se osaa ärrän sanoa… Sanopas nyt Juko ärrä!…"
Ei vastausta. Jukon mielen oli Vikun häjy loukkaus myrkyttänyt lopullisesti. Hän kömpi sänkyyn, heittäytyi sinne selällensä ja murjotti. Äiti pyysi vielä:
"Sano nyt, Juko kulta: ärrä!… Tahi sano vaikka: ruis!"
Ei sanonut poika. Hän vaikeni kuin muuri, mutta toivoi toki, että äiti jatkaisi pyyntöänsä. Mutta sekin toivo petti, sillä äidin täytyi lähteä viemään siankalttausvettä isälle. Pienen mieli musteni. Kaikki näytti nousevan häntä vastaan, yrittipä hän mitä hyvänsä. Kun äiti palasi, eikä vieläkään uudistanut pyyntöänsä, ei hän voinut enää olla purkamatta sitä vastaan sisuansa: Sängyssä selällään viruen, uhkasi hän ikäänkuin olisi muka itsekseen puhunut:
"Enkä tano ällää!"