"No voi, voi sitä Juko parkaa, kuin se ei sano äidille enää ärrääkään … ei yhtä ärrääkään se enää äidille sano!" käänsi äiti asiaa leikiksi. Mutta pyyntöänsä hän ei sittekään osunut nyt uudistamaan. Hetkisen sitä turhaan odoteltuansa koetti Juko silloin ärsyttää äitiänsä toistamaan saman pyynnön. Siinä mielessä hän entistä jyrkemmin ja vihaisemmin mielin uhkasi:
"En uhallakaan tano ällää!"
Vieläkään ei äiti joutanut uudistamaan pyyntöänsä. Uudestaan koetti
Juko uhalla:
"Enkä työ voileipää, vaikka kuinka tiinä hikoilet!"
Nyt olisikin äiti taas alkanut rukoilunsa, mutta ei joutunut, sillä isä huusi häntä avuksensa ja niin raukesi sekin Jukon ärsyttämissuunnitelma turhaan. Ei ihme että ympäristön kehittämä voimakas, kansallinen eripuraisuuden ja oikeuksiensa puolustamisen henki täytti nyt koko hänen sielunsa. Hän suuttui umpimähkään koko maailmalle ja hänen miehenluontonsa nousi sitä vastaan. On suorastaan ihme, että vaikka hän kasvoikin näin riitaisessa ja kapinallisessa hengessä, hänestä sittekin kuten hänen toisistakin kasvikumppaneistansa — tuli myöhemmällä iällänsä innokas osuustoiminnan mies ja valitaan kohdakkoin Kirvun kunnallislautakunnan esimieheksi.
* * * * *
Mutta palaamme lopettamaamme kertomukseemme.
Nyt makasi hän sängyssä selällänsä nälkäisenä, yksin jätettynä, kasvot likaisina. Kepu ja Vikukin oli poissa. Miten katkera oli hänen mielensä, miten täysi hänen sydämensä. Ei auttanut muu kuin turvautua lasten ainaiseen, ainoaan keinoon: itkuun. Hän alkoi nyt itkeä, alussa väyvätellen, kuin laiskasti. Kohta koveni toki ääni, koveni sitä mukaa kuin mieli yhä enemmän myrtyi. Nyt hän jo veteli pitkään, jurisemalla, mutta vasta puoli-itkien:
"Yyyyy … y-yyyy … yyyyy!"
Välillä hän potkaista sätkäytti lyhyitä jalkojansa. Mieli vain musteni.
Nyt hän jo itki aivan öllöttämällä, joskus ulisemalla. Äiti oli ulkona.
Ei kukaan siis kääntänyt häneen huomiota. Se lisäsi suuttumusta. Hän
oli harmista haleta ja alkoi huutaa parkumalla.