"No voi, voi sitä Jukoa!… Pitää nyt lapsen huolia!" leikitteli äiti edelleen. Nyt poika jo ärjäsi.
"Enkä huoli!… Elä tiinä kiutaa!"
Ja suuttuneena siitä että häntä muka kiusattiin imemään, alkoi hän nyt itkeä aivan onnettomaksi tekeytyen. Viimein suututti se viereisessä huoneessa nukkuvaa isää. Se tuli ja sanoi äidille ovelta:
"Etkö sinä nyt saa tuon penikan suuta tukkeutumaan!"
Äiti joutui tavallaan ristituleen. Hän koetti nyt rauhotella hellästi:
"Elä itke, lapsi-kulta … tahi isä suuttuu…"
"Tuuttukoon!" tyrkkäsi Juko kyynäspäillänsä, salaten siten sitä vaikutusta, mikä isän esiintymisellä sittekin häneen oli. Koko hänen elämänsä oli nyt noin vähässä ajassa tullut katkeraksi ja hän vannoi uhkaillen, tosin varovasti ettei isä kuulisi:
"Vaikka miten tuuttuiti, niin… Et taa!" käänsi hän ärjäisyksi kun äiti pyyhki hänen nenänsä alustaa. Alkoi uusi juonittelu. Äiti ei tiennyt miten saada tämä itsepäinen, elämän muutoksen katkeroittama mies tyyntymään ja unohtamaan kolmivuotisen menneisyytensä.
* * * * *
Onneksi sattui silloin toinen veli, Kepu, leikkimään puhaltelemalla olenkorrella saippuakuplia. Siihen turvautui nyt äiti, viekastellen: