"Elä pure, kuule, kantapäätä!"
Mutta Juko huomasikin siitä ruveta puremaan ja uhkasi puraistessaan:
"Pulen kyllä!"
"Voi! … äiti!… Juko puree!" älähti nyt Kepu jo ja nyt hänen ei enää tarvinnutkaan valehdella. Veljesten välillä syttyi ilmi-taistelu. Molemmat huusivat ja voivottelivat. Äiti asettui tietysti lempilapsensa, Jukon puolelle, tukisti Kepua ja käski äkäisesti:
"Anna sukkelaan se saippuavesi ja pilli lapselle!… Mitä sinä niillä itse teet … iso pojan tölkki!"
Ja Kepun täytyi tietysti totella, varsinkin kun äiti uhkasi sanoa isälle ja isä jo kolkuttikin seinää uhkaavasti. Hän vei kahvikupin pöydälle, mutta ettei toinen velikään siitä hyötyisi, kaatoi hän sen pöydälle pannessaan, muka vahingossa, samalla pitäen varaansa ettei äiti näe. Juko siitä yltyi parkumaan kuin syötävä. Äiti löi Kepua päälakeen, mutta tämä puolustautui, viattomaksi tekeytyen:
"Niin kun se itse kaatui … kun Juko sysäsi sitä ensin!"
Nyt oli jo isä menettänyt malttinsa. Hän tuli ovelle ja käski äitiä:
"Ota nyt kerrankin patukka ja anna niille niin, että kintut ovat kirjavina, niin herkeävät… Kun huutavat ja ulisevat siinä kuin pahat vasikat!"
Pojat heittää muljauttivat häneen tyytymättömän, epäluuloisen katseen ja synkkenivät, vaikenivat. Isä poistui, katsahti nuorimpaan perilliseen vihaisesti ja arveli siitä kuin puoli itsekseen puhuen: